Finanssiviisarin heilahteluja

Olkoonkin niin etta Brasiliassa lapset tulevat kalliiksi, synnytyksesta lahtien.

Viikko sitten vierailin "lempi"laakarilläni, jonka avulla Antony, esikoisemme syntyi 10 vuotta sitten. Brasiliassa on hankala loytaa ammattilaista, joka suostuu normaalisynnytykseen -keisarinleikkaukset ovat huomattavasti yleisempia ja myos laakarien suosimia. Jos ihmettelet miksi, niin kyseessa on tietenkin raha. Mikas muukaan?

Masun kasvatus on alkanut!!!

Brasiliassa vaihtoehtona on valita yksityinen sektori tai julkinen sektori. En sano etta kumpikaan on huonompi tai parempi -silti julkinen sektori epailyttaa monia kauhutarinoita kuulleena: kaksi vuotta sitten eras kollegani menetti vauvan 8:lla kk, koska laakari ei suostunut yksinkertaisesti ensiavussa edes vilkaisemaan mita oli tapahtumassa. Tokaisi yksinkertaisesti "Ei vauva tanne voi syntya" ja kaannytti potilaan matkoihinsa. Seuraavaan sairaalaan paastessaan, oli liian myohaista, vauva syntyi kuolleena. 8kk. Lisaksi kauhuvideot tapotaysista sairaaloista, joissa toiset potilaat auttavat aitia synnyttamaan vastaanotossa, henkilokunnan puuttuessa, saa ihon kananlihalle. Tapahtumia on lukuisia, tarinoita enemmankin kuin kertojia. Kauhutarinat pelottaa aina. Siina myos yksi syy keisarinleikkauksien suosimiselle: kuinka moni aiti rohkenee nousta vastaan laakaria joka sanoo etta sina olet liian pieni alatiesynnytykseen. Vauva ei mahdu luonnollista reittia.

Synnytykseni tulee maksamaan 7500realia (2350 euroa) + laakarikaynnit 160realia (50euroa)/kaynti +ultra 140-200realia(43 -62 euroa)/ultra+verikokeet 300realia(93euroa). Niin, koko potti noin 3500euroa.

Tassa yksityinen synnytyshuone

Haluan useista Brasilialaisista poiketen normaalisynnytyksen. Mieluiten intiaanien lailla kyykkaillen. Ilman kipulaakkeita. Kiroillen ja sadatellen. Olen hullaantunut synnytykseen -matka kipujen kautta perille on jotenkin niin alkukantaista, niin ainutlaatuinen kokemus paasta sielunsa ja kehonsa aarirajoille etten vaihda synnytyskokemustani jos ei ole hengenvaaraa.

Maanantaina kavin ensimmaisessa Ultrassa, ja yllatyksekseni pieni ihmisenalku oli jo tunnistettavissa! Ensimmaista kertaa jannitin, ensimmaista kertaa sydan jyskytti ja kupliva nauru taytti mieleni -olihan se aika sopo kolmesenttinen, pieni ihmisalku, joka huitoi ja polski vikkelasti sinne tanne.

Pieni ihmisalku potki ja heilui vimmatusti, kerrassaan herkistava hetki!

Alkuviikkojen mahdoton stressi ja hermostuneisuus ovat siis vihdoin hiukan lauhtuneet. Pikkuihmisen kehitysta seuraillen ja mahan kasvua odotellen,

Helleterkuin Riina Rikunen

Yllätys

Hups!

Ops!

Hupshupshups! Onko siinä oikeasti kaksi viivaa? Suljen ja avaan silmäni pariinkin kertaan -viivoja piirtyy selkeästi kaksi. Mieheni väittää viivoja olevan vain yhden, vaikka niitä on selkeästikin kaksi. Ohhoh. Äidiksi kolmannelle? 4kymppisenä kukkiksena?

Viimeiset kaksi vuotta olen leikitellyt ajatuksella, tai paremminkin ME olemme leikitelleet ajatuksella -jos meitä olisikin 5 (+neljä kotieläintä), kuitenkaan sen isommin unelmaa tai leikkiä toteuttamatta. Nuorimman ollessa 7v, rohkeus alkaa uuteen ruljanssiin on ollut vähissä -ja Brasiliassa lapset tulevat kalliiksi, sekin vielä. Monesti perheen kasvattaminen kaatuu finanssipuoleen; kuukausittaiset ylläpitokulut ovat korkeita. Ajatella, että perheen perustaminen kaatuu rahavaikeuksien vuoksi! Oletko ikinä ajatellut sellaista mahdollisuutta?

Yllätys saapui kuin kaunis tähdenlento, nopeasti, täynnä valoa ja yllättäen, ja vieläpä 12 vuotispäivänämme. Olen raskaana, meille tulee vauva.

Testin tekemisestä on kulunut kaksi viikkoa ja nämä 14 päivää ovat olleet täynnä erilaisia tunteita ja huolia: vessakäyntejä, huolta tulevaisuudesta, mistä ei kukaan vielä tiedä, huonovointisuutta yöllä, aamulla, päivällä ja illalla. Vessaan. Paineen tunnetta jaloissa. Vessaan. Hengenahdistusta. Flunssaa. Vessaan. Huonosti nukuttuja öitä ja tropiikin tuskaista kuumuutta. Vessaan.

Yllätysraskaus (onko se itseasiassa yllätys?), on herättänyt monia huolia mielessäni, on stressannut arkeamme ja herättänyt monia epävarmuuden tunteita. Epävarmuuden lisäksi fyysinen huono-olo ja jatkuva kuvotus ovat olleet kuin isku palleaan. Minä, aina aktiivinen, terve ja kykenevä Riina makaankin yhtäkkiä sängynpohjalla täristen heikkona, sydän jyskyttäen ja oksennusta pidättäen.

Vuosien äitiyden jälkeen uusi raskaus avaa uusia mahdollisuuksia: mahdollisuuksia parempaan vanhemmuuteen, mahdollisuuksia kasvamiseen, mahdollisuuden nauttia raskaudesta viimeistä kertaa, mahdollisuuden kokea synnytys vielä kerran, mahdollisuus imettää vielä kerran, mahdollisuus isoveljelle ja siskolle: kokemus uudesta tulokkaasta.

Öisin mietin vauvantuoksua -muistankohan sitä enää? Mietin miltähän tulokas näyttää, brasilialaiselta vai suomalaiselta? Mietin mekkoja ja shortseja, tutteja, vaippoja, tulevaisuuden painavaa vatsaa, synnytystä, turvakaukaloa, vauvansänkyä, siivousapua, rahanmenoa, rahantuloa, lasten koulua, arjen pyörittämistä.... APUAAAA! Jälleen kerran saan itseni kiinni turhien murheiden maailmasta -ja voin huonosti. Kuvottaa.

Yllätys saapui kuin kaunis tähdenlento, nopeasti, täynnä valoa ja yllättäen :
Olen raskaana, meille tulee vauva.

Riina

Kukkis.

Tärkeä neljänkympin rajapyykki lähestyy. Hauska leikkiä ajatuksella ikäkriisistä. Mielenkiintosta huomata muutokset itsessään. Eräs tuttavistani totesi ettei todellakaan ole alkanut hoitamaan puutarhaa ja kuokkimaan kukkapenkkejä, vaikka onkin jo neljäkymmentä. Sen sijaan jatkaa samaan tahtiin viikonloppuhulinoissa kaupungin kuumimmissa menomestoissa.

Kukkapenkkien kuopsuttaminen tuo itselleni sisäistä rauhaa. Kasvieni päivittäinen hoito ja tarkkailu on muuttunut yhdeksi miellyttävimmistä rutiineistani. Hyväntuoksuinen kotipihalla kasvava limettipuu tarjoaa tuoreita, myrkyttömiä hedelmiä keittiööni, puhumattakaan yrttitarhan antimista. 10 metrinen Baoba muistuttaa luonnon voimasta ja ihmeellisyydestä. Puhumattakaan lukuisista pienistä kasveista jotka kiertävät kotitaloni ympäri. Aah, ja niin, tekevät minusta nelikymppisen kukkahattutädin. Kukkis.

En voisi edes kuvitella joka viikonloppuisia vierailuja kaupungin menomestoissa -miten sita metelia ja ihmistungosta onkaan aikoinaan jaksanut? Menen aikaisin nukkumaan ja heraan heti auringonnousun jalkeen (klo 6:00) Tykkaan nukkua tarpeeksi ja inhoa univelkaa. Kuuntelen lintujen aamukonserttia ja tarkkailen asuinalueen kulkukoiria,kissoja, apinoita. Juon aamukahvini terassilla, aamun tuoksusta nauttien, hyttysia hatistellen ja puutarhaani hengitellen. Kukkis.

Painin monien kysymysten ja uusien tuntemusten äärellä. Olen aina halunnut kolme lasta. Siis siitä lähtien kun päätin haluta lapsia. Ja minulla on niitä kaksi. Kolmas? Huoh, olen jo Niin vanha. Mutta toisaalta fysiikkani jaksaisi vielä. Mutta toisaalta, olen 60v kun kuopus tayttaa 20v. Ja toisaalta taas moni tulee aidiksi nelikymppisena. Ja vielapa ekaa kertaa. Ja jos haluan, alkaa olla viimeiset mahdollisuudet. Huoh. Kukkis.

Lapset ovat ihania. Isoja. Fiksuja. Mielenkiintoista on istua ja jutella, kuunnella tyttareni ajatuksia tai poikani tarinoita. Jakaa salaisuuksia ja olla lasna. Ymmartaa kuinka he nakevat maailman. Ja tajuta etta hups, maailma on muuttunut niin paljon. Maailma jossa kasvoin on ihan eri kuin heidan maailmansa. Tietokoneet, puhelimet, tabletit, pelit... Napraavat useita laitteita ja sata kertaa vikkelammin kuin mina. Kukkis. Kukkis joka makattaa ja rajoittaa pelaamisen tuntiin per paiva, joka kieltaa jatkuvan television tollotyksen, kaskee ulos leikkimaan, lukemaan kirjoja, piirtamaan -kehittamaan luovuutta. Kukkis.

Pelko -outoa miten uudenlaiset pelot varittavat maailmaani. Brasiliassa elaessani pelot on varmaankin erilaisia kuin Suomessa. Arjessa on paljon vakivaltaisuuksia, koyhyytta, ryostoja, auto-onnettomuuksia, kidnappauksia, ylitaysia sairaaloita, hoidon puutetta... Ja uskoessani ajatusten voimaan, pelkaan jopa omia ajatuksiani! En siis edes ajattele kirjoittavani omia pelkojani ylos. Kukkis.

Tarve kuunnella omaa sisaista aanta on voimakkaampi, taito kuunnella kehoani on harjaantunut ja mika tahansa muutos on aistittavissa helposti. Tarve olla lahella luontoa ja yhta luonnon kanssa on suuri. Kiitollisuus elamasta kokonaisuutena ja sen tarjoamista kokemuksista on voimakas. Tarve olla osa universumia ja antaa oma osansa on lasna.

Olen niin kukkis.

Huoh.

Viime aikojen uutiset ovat kiehuttaneet, suruttaneet, raivostuttaneet. Aah, mutta sehan se onkin median tarkoitus, oops, unohdin.

Brasiliaan kuuluu seuraavaa:

ZIKA -virus leviaa katastrofaalisella nopeudella, jos olet raskaana valta kaikkea. Zikan ymparilla pyorii kaikenlaisia huhuja ja tuulia. Oliko aedes aegypti hyttynen jalostettu laboratorioissa? Onko viruksen levittäminen ollutkin tahallinen veto isommilta tahoilta? Brasiliassa on syntynyt yli 5000 lasta joilla on microcefalia. Yli 5000 viime elokuusta(2015) lahtien. Se on hurja luku verrattuna aikasempien vuosien lukuihin (120,147, 134...)

KORRUPTIO -maa elaa uutta korruptio aaltoa (joka tosin on saanut alkunsa satoja vuosia sitten). Presidentti on korruptoitunut, hallitus on korruptoitunut, kuvernoorit ovat korruptoituneita, kansanedustajat ja kansalaisetkin! Mika maa tama oikein on?!

KOULUTUS -Brasilia ylsi 66. sijalle nuorten opiskelijoiden vertailussa. Tutkimukseen osallistui 67 maata.

TALOUS -Brasilia karsii voimakkaasta inflaatiosta ja taistelee talouskriisin syovereissa!Kansa maksaa.

Viikko sitten sain puhelun eraalta toimittajalta Ruotsista. Minkalaiset tunnelmat teilla siella on? Kuinka kansa reagoi epidemiaan nimelta ZIIKKA-virus (psst se on ZIKA)? Aiotko kenties paeta perheinesi? Paeta? Minne? Olin omalla pikkupihamaallani, katselin ymparilleni kastellen rakastamiani kasvejani. Seurasin kolibria joka etsi metta pihamaani hibiscuksesta. Sudenkorentokin oli pysahtanyt lepailemaan pyykkinarulle. Silkkiapinaperhe juoksenteli puusta puuhun, lounasaika alkoi olla lahella. Hyttysverkotkin alkoivat olla taynna polya. Taas. Jattaisinko taman pienen yksinkertaisen paratiisini? Ja miksi? Pitaisiko olla jotenkin enemman peloissaan? Olenko jattanyt jonkun tarkean pointin puntaroimatta? Toimittajan kysymys sai minut eparoimaan omaa todellisuuttani! Olenko mina vaarassa??? "Ei, en ma taalta kylla mihinkaan lahde. Enemman pelottaa kylmyys ja paluukulttuurishokki! Ainakin toistaiseksi."

Suomeen kuuluu seuraavaa:

PAKOLAISET -vievat meidan rahamme, raiskaavat, "tapetaan ne kaikki", Rajat kiinni!, Suomi suomalaisille! Olen siirtanyt suomimatkahaaveita ainakin vuodella eteenpain: meidan taloudessahan asuu kaksi tummempi-ihoista, joista toinen on rakastamani aviomies ja toinen ihana tyttäreni. Olisi järkyttävää joutua rasismin polttopisteeseen omien rakkaisteni kanssa. Ja vieläpä kotimaassani. Hui!

HALLITUS -kiemurtelee koittaen ratkaista pakolaiskriisia. Vihdoinkin saivat vesille alykkaan lakiehdotuksen: rajoitetaan perheiden yhdistamista. Vain paksupalkkaiset saavat tuoda perheensa Suomeen! Wau, hyva ehdotus! Aah, tama koskee myos suomalaisia paluumuuttajia. Wau!

TALVI: on kylma ja luminen. Ihmiset karsivat pimeydesta ja valon puutteesta. MUTTA! Itsemurhatilatot ovat laskussa ja kesaan on lyhyt matka!

Olen viimeaikoina valttanyt televisiota ja kaikkia uutisia -uutisten mukaan maailma on niin taynna pahaa, ettei hyvalle loydy enaa jalansijaa. Olen valttanyt uutisia koska niita lukiessa A) tulen surulliseksi B) arsyynnyn. Median tarkoitus on herattaa tunteita, tyttopieni! Aah, tietenkin.

Pahin shokki on ollut seurata kavereitani Facessa -moni ja niin moni ja niin usea ovat suorastaan raivon silmassa: suomalaiset pakolaiskysymyksen edessa ja brasilialaiset puoluekysymyksia selviteltaessa. Paalla on sota : vasemmista vastaan oikeisto. Ja Rasistihitlerit vastaan kukkahattutadit. Miksi? Eiko ihmisten pitaisi ennemmin koittaa liittya yhteen ja katsoa mita yhteistyo saisi aikaan?

Olen syntynyt varmaan väärään galaksiin, tai väärälle vuosisadalle tai -tuhannelle. Miksi ihmiset ovat niin raivoisia? Missa on rakkaus ja ymmartavaisyys? Missa on auttamisenhalu? Eilen lukaisin eraan blogistin kirjoituksen Suomen vanhustenhuollosta,joka on ajautumassa kriisiin(jos ei jo ole). Todella surullista. Vaitan kuitenkin etta viela surullisempaa on unohdetut vanhukset. Unohdetut aidit (syyllistyn itsekin tahan jollain asteella), isat, isovanhemmat. He jotka ovat vanhainkodissa viikko toisensa jalkeen, ilman yhtaan vierailua omaisilta, perheelta. Muistan Mamin viimeisia vuosia kotona -pyorailin useamman kerran viikossa Tampereelta sanomaan moi, halaamaan, juttelemaan hetken. Ja mietin yli 90vuotiaan elamaa : hissukseen kotosalla, kuinka hyvalta mahtaa tuntua kun lapsenlapsi tulee vierailulle? Keittaa kahvit ja hopotella yhdessa? Se on varmasti yksi parhaimmista asioista!!

Elämä on kiireistä,on se, uskon, mutta mikä elämässä lopulta on tarkeää? Joskus on hyvä pysähtyä, edes vähän.

Puspus.

Ärsyttävän ärsyttävää -Foi triste

Foi triste. (Suora käännös: oli surullista, paremmin käännettynä "Voi ei", "hupsis".

Päätin tänään tehdä listan asioista jotka ärsyttävät aina já iänkaikkisesti tassa ihanaisessa paratiisielossa. Tein listan juurikin tänään koska sain koko päivän tuhlattua hammaslääkärillä, jossa minua ei hoidettu : istuin toisin sanoen 4 TUNTIA, kiehuen hipihiljaa raivosta,suomalaisittain jupisten itsekseni.

1) AIKA.

Tama kasite on taysin päälaellaan monilla Brasseilla. Aina voi myohastya 10min,15min,puoli tuntia,tunnin... Myöhästely hankaloittaa elamää, kuluttaa hermoja já estää suunnittelemasta.

2) WHATSAPP,FACEBOOK.

Menet kauppaan já kaipaat myyjän apua. Myyjiä on paljon, paikalliseen tapaan. Já jokainen on kiireinen Somessa,GRRRR. Haloo???Maksaako whatsapp palkkasi?

3) LIIKENNE.

a) Ihmiset ovat äärimmäisen röyhkeitä já epäkohteliaita liikenteessä, mieluummin aiheutetaan vaaratilanteita, kuin annetaan tilaa sita tarvitsevalle -suurissa kaupungeissa on järkyttävät liikenneruuhkat, 3 km matkaan menee 45 minuuttia. Pyoräteita ei olé, joten satulaan hyppääminen tarkoittaa itsemurhaa. Ai kävellen, kokeile onneasi autojen seassa -jalkakäytävät ovat täynnä puita, kuoppia, viemäriaukkoja ja ties mitä...

b) Moottoritie BR101 -järkyttava kuoppien viidakko-osavaltio paikkaa kuoppia, jos jaksaa(rahaa on). Autoilija on kuoppaviidakossa oman onnensa nojassa -renkaita puhkeaa joka 30min. välein. Jotkut avuliaat paikalliset joskus täyttävät reikiä hiekalla ja pikkukivillä.

c) Pitkät päällä. Joka hemmetin päivä kun taitan 60km kotimatkaani kuoppaista moottoritietä pitkin, tapaan ainakin kaksi ihanaista suharia, jotka ajavat pitkät päällä, takanasi. Valo häikäisee mukavasti peileistä, ja teillä on siis sata muutakin ajelijaa kuin minä ja pitkät päällä.. Varsinkin sateella pitkämotoristi on rakastettu, koska syviä kuoppia ei onnistu nakemaan, eikä liioin ilman valoja ajavia mopoilijoita.

d) Hiturit.

Kaksi kaistaa, joista ohituskaista on vasemmanpuoleinen. Hituri ajaa tietenkin ohituskaistaa tukkien koko liikenteen. Aí autossa on peilitkin?

e) Machokuski -se jota sapettaa jos pieni nainen hurauttelee perheautolla ohi. HOHOHOOHOHOHHHOO!

f) Höpöttelijät; he parkkeeraavat autonsa keskelle tietä, rinnakkain, vain vaihtaakseen kuulumisia muutaman minuutin ajan. Taakse kerääntyy jonoa, tööttäykset raikuvat joka suunnalta, mutta höpöttelijän täytyy saada aihe loppuun, ennen kuin siirtää autonsa eteenpäin.

4) HOME.

Kaikki homehtuu. Kaikki. Jopa jääkaapin pinnalle kertynyt pöly, kuukauden käyttämättömanä ollut koululaukku! Kaikki, apuaaa!!

5) Koirankakka.

Kylla tuskastuttaa -ihana, kotimme edessa oleva aukio täyttyy pienista ja isoista koirankakkapalleroista! Já siellä se marssii -se ulkomaalainen, hyvätapainen muovipussin ja kahden kakkalapion kanssa, já kerään jokaisen pienenkin kakkapalleron, meidän Melin kasojen lisaksi. Ärsyttavää.

6 )ROSKAT.

1) Roskia siella, roskia taalla. Se sama ulkkis marssii kahden lapsensa kanssa pihatalkoisiin kaikkien yhteiselle aukiolle. Siellä ne keräävät yhteistuumin roskia muovipusseihin. Hei, roskaaminen on rumaa!

2)roskapussit. Brasseissa on tapana jättää roskapussit tienvarteen, usein ihmiset jattavat ne jopa oman kotinsa eteen(riippuu asuinalueesta) Noh, elämme kuumuudessa, kulkukoirien já kissojen keskellä,niin lopun voittekin arvata. Aukio,jolla.asun,on pyoreä, vähan niinkun puisto já asun sen laidalla. Aukiolla on kaksi ns. Roskapaikkaa(ei olé lavoja kuten hienoissa sivistysvaltioissa). Mutta, koska useat eivät jaksa kävella 20m, he jättavat roskat ovensa eteen,tai minun oveni eteen. Já siella se ulkkis marssii taas kiikuttaen toisten roskapusseja. Hulluhan se on.

3)Joka päiva naen roskien tulvaa autonikkunoista -elintaso ei tee eroa -yhtä lailla vanhan volkkarin kuin upouuden Land Roverin kuski viskoo turhia papereita ikkunoista -täytyyhan se auto pitää siistina hei! Ja saavatpahan kadunlakaisijat töitä!

7) ETUILU.

1) Jos lahdette "kansanpaikkaan" muista että kovimmin mylvivä voittaa! Täytyy pyrkia eturiviin, huitoa já huutaa "Moço!!" "Moça!!" Ken kovimmin huutaa, saa palvelua ensimmäiseksi. Itse en ole tässä vielä expertti -kovin olen koittanut, mutta suomalaisuus iskee päälle tiukan tilanteen saapuessa.

2) Ostostenteko tiskin takaa on myos haastavaa: teet tilauksen,ok, mutta kappas, seuraavassa hetkessa huomaat etta takanasi oleva kohtelias asiakas mylvi tilauksensa kovaan ääneen já myyja unohti Sinun tilauksesi. Kappas.

8) Byrokratia

Tähän meni itseltäni vuosia. Melkein vuosikymmen itseasiassa tarvittiin, että sisälsin paikalliset tavat. AINA pitää olla paperit mukana. AINA.AINA.AINA. Asiakirjojen allekirjoittaminen täytyy leimauttaa notaarilla, jossa se todetaan oikeaksi. Tästä maksetaan joka kerta 4 realia. Ilman leimaa allekirjoitus ei ole minkään arvoinen. Asiakirjoissa kysytään aina äidin nimi ja isän nimi. Lastesi asioita hoidettaessa, pidä syntymätodistus mukanasi. Syntymätodistus on otettava mukaan myös futismatsiin, todistamaan jälkikasvusi ikää. Noh, ehkä on aika hankkia henkilöllisyystodistus,joojoo. Sopimuksia tehtäessa täytyy olla joku lasku tai virallinen kirje todistamassa että asut juurikin ilmoittamassasi osoitteessa. (Minun nimelläni ei ole yhtään laskua meidän taloudessa,hahahhaha, joten en myöskään tee sopimuksia kenenkään kanssa.)

Liikkeissä asioiminen on myös pisteestä A pisteen B kautta kaartaen ja hipoen Ctä kunnes paaset lopulta pisteeseen D: Haluat ostaa sukkaparin, jee, olipas kiva löytö -anna sukkapari ensin myyjälle, joka auttoi sinua sen ihanaisen sukkaparin löytämisessä. Myyjä antaa sinulle paperilapun, jolla pääset maksamaan. Sukkapari jää myyjälle, Valitse jono -cash vai kortti? Kassalla voit päättää kortilla maksaessasi, kuinka monta osamaksua haluat maksaa vai maksatko kaikki kerralla. Hyvä miettiä kunnolla; maksaisko 3x 5realia, vai 2x 7,50realia vai koko parin kerralla 15 realia. Maksettuasi saat kuitin ja paperilapun, jolla voit lunastaa sukkaparin pakkaustiskilta; muista sanoa haluatko pakettiin vaiko ihan niin vain. Ja nain vihdoin olet onnellinen sukkaparin omistaja!

Suomalaiselle Brasilia on ihmeitä täynnä. Paratiisielo on maailman parasta ja näen itseni superonnekkaana että elämä mutkien kautta viskasi tänne tropiikkiin. Vuosien varrella suomalaisuuteni on hioutunut ja muovautunut tähän kulttuuriin, jossa aikaa tuhlaantuu aarettoman paljon ja arsyttavan pieniin asioihin (ystavani jotka taalla usein vierailevat tietavat hyvin mista puhun=) Mikaan ei mene niin kuin alunperin oli suunniteltu. Viimehetken muutokset eivat ole vain mahdollisia -ne ovat suorastaan pakollisia.

Tämä kirjoitus lähti liikkeelle hammaslääkärikäynnistäni: Olin jo käynyt samaisella klinikalla muutamia kertoja ja LUULIN että kaikki jatkuu samaan tapaan. Tarkkaa aikaa EI merkata, vaan potilaat otetaan vastaan SAAPUMISJARJESTYKSESSA, klo 14 alkaen. Tama on hyvin yleinen tapa klinikoilla. Jos siis käy huono tuuri ja kaikki päivän potilaat ovat saapuneet ennen sinua ja näin ollen joudut odottamaan useita tunteja jotta pääset tohtorin vastaanotolle (kun sinusta tulee VIP potilas, voit ehka vain soittaa klinikalle, ja laittaa nimesi listaan ja palata askareihisi). Noh, täna ihanaisena hampupäivänä olin varannut ajan alkaen klo 14, ja menemme koko perhe yhdessa (mina, anoppi ja mieheni sisko), koska vastaanotto on toisella (12km) puolella ruuhkaista kaupunkia. Suomalaisittain olen valmis jo klo 13 lahtoon ja odottelen muita lahtijoita, hiukan hermostuneena, koska en tykkaa myöhästya mistään. Pääsimme matkaan klo 14, sen jalkeen kun olin tunnin tehnyt hengitysharjoituksia rauhoittuakseni odotellessani. Ja, kappas, liikenneruuhkissa meni 45minuuttia ja saavuimme paikalle siis myohassa. Hammaslaakari TORUI, koska olin myohassa (voi sita hapean määrää), enemman viela havetti koska hammaslaakari oli BRASSI, joka torui myohastymisesta Suomalaista, säntillistä sellaista. (Brassille 15 minuuttia ei ole mitaan, ei edes 30 minuuuttia..). Ja lopputulos : vietin tiistaipäiväni hammaslaakarin vastaanotolla vain kuluttaakseni aikaa, myohastymiseni vuoksi han ei voinut enaa aloittaa hoitoa, mita oli suunnitellut. Klo 13 alkaen olin valmis lahtoon ja saavuin kotiin klo 19:30. Etta kyllä sapetti. Kiehutti, Raivostutti. Kiukutti. Menetin työpäivän ja tulen menettämään lisää työpäiviä koska hoitoni täytyy saada päätökseen. Mutta, toisaalta, joskus aina tapahtuu -mitäs sitten jos hengailin koko päivän Facebookissa ja kirjoitellen sapetustarinaani? 

Ehkä joskus täytyy käydä näin.

Tyytymättömyys

Lauantaina kotiani siivoillessa mietiskelin ja haaveilin: Olispas ihanaa kun sais hiukan isomman kodin. Nelja huonetta ja olkkari, tilava piha, mielellaan vehrea sellainen. Matkustelin haavemaailmassa hetken; mita enemman saat sita enemman haluat.

Kaksi vuotta sitten,kun putosimme taloudelliseen kriisiin, toiveet olivat toista. En toivonut enaa toimivaa vessaa, en edes "puhdasta" vetta, en toivonut astianpesukonetta enka missaan nimessa lisahuoneita. Ainoa toive oli pystya asumaan meidan pienessa,hullunkurisessa kodissa, josta on vuosien saatossa kasvanut hyvinkin rakas. Itkin ja ihmettelin -kuinka ihmiselle nain voi kayda? Kuinka elamantilanne heittaa niin pahasti kuperkeikkaa, etta joudut jattamaan kotisi? Joudut jattamaan kotisi, koska et pysty maksamaan laskuja? Ruokakaupassa kaynti sisaltaa peruslistan riisia ja papuja seka cuzcuzia, jotka ovat edullisin ja ravitsevin vaihtoehto, jokainen 10 senttiakin menee saastoon -juomaveteen kuluu 5euroa viikossa. Ja mita tapahtui -ei auttanut jaada ihmettelemaan -taytyy keksia rahanlahde, taytyy tehda rahaa, jotta pystyy elamaan! Ei ole asumistukia, ei ole sossua, ei ole kelaa, ei ole lapsilisia. Aah, onhan Brasiliassa koyhainavustus 25euroa\kk.

Olen seuraillut Somessa kaytavia keskusteluja taalta Atlantin laidoilta, rahallisesta ahdingosta jo hiukan palautuneena ja mietin: mika tekee ihmisen onnelliseksi? Missa asuu tyytyvaisyys? Miksi ihmisilla on niin paljon murinaa sydamessa, niin paljon katkeruutta ja kateutta? Miksi kaikki vain tuijottelevat omaan napaansa? Mitka on OIKEITA ongelmia? Ja miksi kaikkien elama tuntuu olevan taynna ongelmia, ongelmia jotka eivat oikeasti ole edes ongelmia? Onko sinulla koti? Onko sinulla ruokaa?Onko sinulla vetta?Suihku?Sanky?Vaatteita?Auto?Toita? Yltakyllaisyydessa ongelmat saavat uudet piirteet. Muistan jo teinina miettineeni kuinka hassua etta jollekin se katkennut kynsi on maailman loppu. Ja toista ei edes perheen luhistuminen saa pois tolaltaan.

Valaisevaa on huomata etta hyvinvointiyhteiskunnan perustarkoitus varmaankin on valttaa perusongelmat ja taata kaikille hyva elamanlaatu. Mika on hyva elamanlaatu? Se, etta joudut miettimaan kannattaako lahtea toihin vai ei? Yksi ystavistani pamautti taman lauseen: Ajattele Riina, Suomessa taytyy miettia kannattaako tehda toita vai ei. Tukiverkostossa on joku pahasti ruvella. Ihmiset mokkiytyvat koteihina, tyottomina, nauttien tuista (kylla, nauttien tuista, joilla parjaa ihan hyvin) ja lopulta masentuvat sosiaalisen elaman puutteessa. Seko on hyvinvointia?

Olen asunut jo useita vuosia poissa Suomesta -ensimmaista kertaa lahdin 2001, melkein 15vuotta sitten. Talouskriisin saapuessa perheeseemme, kavi mielessa taytyyko tasta lahtea takaisin Suomeen, jotta pystyy elamaan. Miksi? Koska olen kasvanut tukimaassa -valtio auttaa kaikessa, eika ketaan joka tarvitsee jateta yksin. Mieheni katsoi minua kuin hullua ja sanoi, noh, hyvin on suomalainen ajatusmaailma (loukkaannuin tietenkin), teilla ei nayta olevan kykya parjata ollenkaan omillanne -kriisi on tehty selatettavaksi ja ei muuta kuin hanskat kateen ja hommiin. Aika keskittya miettimaan miten saat tehtya rahaa. Ja oikeassahan se oli. En ole kasvanut maassa jossa on oikeasti yritettava -Brasiliassa jos et yrita, niin seonmorjens. Jos et tee toita, olet ilman rahaa. Ilman rahaa ei ole ruokaa ja ilman ruokaa, ei ole oikeastaan mitaan. Miten ihmiset parjaavat? Aah, Brasilian taytyy olla niin edullinen! Ehei ystavani:

Bensa 3,50/litra
Maito 3,20/litra
leipa  8/kg
riisi 2,50/kg
liha 28/kg
juomavesi 5/19litraa
sahko 0,55/kwh
vuokra 2h+k+oh 1200/kk
koulu 900/kk/lapsi
sairasvakuutus 230/kk/lapsi
autonvakuutus 2500/vuosi
autolainakorot 2%/kk (24%vuosi)

Hinnat on realeina, mutta kaantaminen on helppoa: Brasiliassa minimipalkka on 788realia/kk, keskipalkka 2000rs/kk. Pikaiset laskelmat tekemalla huomaa, etta kylla on pennia venytettava, jotta parjaa. Talla hetkella euro on n.4rs.

Taman lisaksi tiet ovat taynna koirankokoisia kuoppia ja julkinen sairaanhoito on taysin retuperalla. Julkinen koulu ei aja asiaansa ja turvallisuudessa on puutteita. Asiat on oikeastaan aika kurjasti ja huonosti. Kaikesta taytyy maksaa ja valtio ei anna mitaan. Miten onni silti voi asua luonasi?

Teen toita, ompelen omassa pikku ateliessani, sain tilan lainaan appiukoltani. Toisella kadella hoitelen lomakohteen vuokrauksia. Ja koitan saada tarvittavan rahasumman kokoon kuukaudessa. Vuosiin en ole paassyt Suomeen. Miksi? Rahan takia. Meidan perheen lahteminen lomalle tarkoittaa minun vuoden ansioitani!Ja Suomessa? Tunnen tapauksia "koyhat", jotka matkustavat kerran vuodessa etelaan. Ja kiehun.

Onni? Siinapa se. Onni on missa? Onni on yksinkertaisuus ja kiitollisuus. Onni on avoin sydan ja herkka mieli. Onni on kulkemani matka ja oppimani asiat. Onni on elaa taalla, taalla omassa pikku paratiisissani.

Ikäkriisi

Ikäkriisi, mikä se on?? Kyseinen kriisi on kolkutellut ovellani viime vuodesta saakka ja vihdoin voin toivottaa sen tervetulleeksi. En ole koskaan vuosien kuluessa ehtinyt kriiseilemään, eikä siihen ole ollut minkäänlaista tarvettakaan. Minua on aina luultu nuoremmaksi,olen pieni, suhteellisen solakka ja nauravainen -nuoren ihmisen tuntomerkkejäkö?

Erääna lokakuun päiväna minua katsoikin peilistä joku toinen tyyppi -se ei ollutkaan enää se "tyttö", vaan neljääkymppiä lähestyvä keski-ikäinen nainen. Yhä pieni, yhä solakka ja nauravainenkin -tosin posket hiukan lommolla, silmäkulmat täynnä elämisen jälkiä ja auringon vuosien saatossa läikittämä iho. Menin lähemmäksi peilikuvaani ja aloin irvistelemään -tehoaisiko kasvojumppa? Vai olisiko parempi ruveta kÿttämään miljoonia eri rasvoja kiinteyttämiseen, kohottamiseen, sileyttämiseen, hehkuttamiseen?

Kriisin keskellä totesin että olen teinien mielestä jo "vanha" ja kaivoin esille vanhoja(melkein antiikkisia kuvia 15-25vuoden takaa) ja mielessani totesin etta huh, minne nama kaikki vuodet ovat yhtakkia hujahtaneet? Koskaan en ole ajatellut olevani mitenkaan kaunis, aina on ollut jotain ulkonäkömurhetta -finneja,liian iso nenä, liian pienet huulet, liian suorat silmaripset,liian roikkuva tukka,liian paksut jalat ja pullea peppu... nyt yllätyksekseni katselin kuvia ja näinkin söpön vaalen tytön,hymyilevän,symppiksen, iloisen ja energisen,jolla oli kaunis vartalo,kauniit hampaat, silkkiset hiukset,kertakakkisen nastan näköinen pimu!

Naisen mielessä tuntuu aina olevan ongelmia -nuorena kärsin kovasti muodokkaasta vartalostani -yläasteella käytin aina pitkiä lantion peittäviä paitoja, koska rakkaat koulukaverini, ihanaiset pojat aina jaksoivat kommentoida runsasta lantiotani( niinniin poijjaat, jos joku teista tunnistaa itsensa(mina muistan jokaisen),niin tahtomattanne loitte ison trauman teinin mieleen). Vuosien saatossa vartaloni tuottama epavarmuus kaikkosi ja muutettuani Brasiliaan,ymmarsin että olinkin syntynyt vaaraan maahan, oikeassa vartalossa!

Omaan ikäkriisiäni värittää tiiviimmin totuus siitä että kaikki valuu alaspäin- KAIKKI! Posket, silmäluomet, suupielet, kulmakarvat, peppu,reidet, käsivarret -kaikki! Kuukauden tauko kuntosalilta vie mukanaan 6 kk ponnistelut. Sitä ei yhtäkkiä enää olekaan niinkuin 10vuotta sitten!

Katson teinipareja suurella hellydellä, muistellen omia kokemuksia ihastumisista,kuinka tunteet kuljetti lujaa ja korkealla. Katselen omia lapsiani, naureskellen etta 8v. poikani on jo vuoden päästa aitinsa kokoinen. 6vuotiaan tyttäreni tarinoita kuunnellen, toivon että hän välttyisi typeriltä kriiseiltä ja kasvaisi kauniina omana itsenään, mietin aikaa 10vuotta eteenpäin, elämää kahden teinin kanssa, elämää lähellä 5-kymppiä, sitten 6 kymppiä, 7 kymppiä,8 kymppiä humps, ja vuodet vierii,elämä muuttuu, asiat muuttavat tärkeysjärjestystä ja elämän merkityskin saa toisenlaiset sävelet.

Suukkosin kriisin keskeltä, ryppyyntyvä Riina

Nostalgiaa

Olen juuttunut nostalgiatunneliin. Yllätän itseni useasti päivän aikana miettimässä menneitä -elämäni eri kausia ja ihmisiä joita olen matkallani tavannut ja mitä heistä muistan. Mietteet saavat usein hymyn nousemaan huulille -kuinka elämä onkaan kuljettanut, tuonut eteeni niin monenmoisia persoonia. Kuinka jokainen on jättänyt jonkinlaisen leiman elämäni ketjuun. Oletko itse ikinä ajatellut?
Muistelen ala-aste aikaa -ensimmäisiä kavereita, naapurin likkoja, syntymäpäiviä joilla tarjoiltiin banaani-persikkatatteja kermavaahtopedillä. Muistelen hassuja yrityksiä opetella rullalautailemaan. Tai sitä kuinka olin yksi parhaista pukkitaistelussa. Muistan vanhempien poikien kiusausyritykset -kuinka vapisin pelosta mutta menin rohkeasti eteenpäin. Muistan ensimmäiset ihastumiset ja "Tuutko ulos" -leikit, puhumattakaan jääkiekkokentän laidalla päivystämisistä.
Yläasteella tahti muuttui, kehiin tuli uudet kokeilut teineilyn myötä. Aih mikä ikävä luokkatovereita, sitä lapsellista teineilyä ja ihastumisia. Viattomuutta ja suuria tunteita! Muistan luokkamme silmätikut, pellet, tosikot, kiehahtelijat ja jatkuvat suunapäänä-olijat. Muistan taiteilijat, biologistit, historioitsijat ja kielinerot. Ensimmäiset poikaystävät ja pussailut. Diskot. Kirjeenvaihdot oppitunneilla.
Tampereen kuviot ja uudet ystävät. Täysi-ikäisyyden odotettu satama ja yöelämän hurjat kurvit.
Olen elänyt paljon hyviä hetkiä. Paljon muistelemisen arvoisia naurunpyrskähdyksiä, maailman suurimmilta tuntuvia ongelmia, uusia haasteita ja käänteitä. Ja mikä parasta elämänreppuuni on sujahtanut monen monta ihanaa ihmistä.
Niin pajon että haluan laittaa vireille omille ystävilleni haasteen -mitä muistat meistä tai minusta? Kerro, laita viesti, yksityinenkin -niin vastaan siihen.

Riina

The Key

Herätys

Viimeinen kulunut vuosi on ollut rankka. Niin rankka että viime viikolla koin herätyksen ja huomasin olevani lukossa. Kuin vankina pimeässä luolassa. Vankina omien tunteideni ja oman saamattomuuteni kanssa. Missä oli se hyvä energia ja virta, joka aina virtasi suonissani? Missä oli ihanat mahdollisuudet já uudet jutut jotka ennen suorastaan putoilivat syliini? Mitä oli tapahtunut?

Huonot asiat já vähemmän mukavat tapahtumat tuntuivat piirittävän arkeani. Huonon asian perään,toinen huono asia, kolmas, neljäs, viides... já “”huonolle tuurille” ei näkynyt loppua. Pahinta että oma mieleni kääntyi huonoksi, kykenin ajattelemaan vain “Mitähän seuraavaksi? “Ei ole rahaa” “Huono myynti” “En onnistu” “Ei ole ketään kenen kanssa jutella” “Lapset huutaa eikä tottele” já tätä rataa. Hyvin painavia já kurjia ajatuksia, ilman hyvää, ilman toivoa, ilman positivista värettä, joka on aina seurannut eloani.

Tiistaina valmistauduin tekemään tärkeäa puhelinsoittoa já kaivoin esille paperia já kynän, sekä vetäisin kirjahyllystä kirjan,jonka päällä olisi helppo kirjoittaa. Já siinä se oli, The Key. Aloin selaamaan kirjaa, muistin että hyvä ystäväni oli jättänyt sen muutama vuosi takaperin minulle luettavaksi. Ei ollut aikaa, eikä kiinnostusta, voimiakaan. Ja nyt, ihan tyhjästä kirja pomppasi syliini, ilman etsimistä, ilman tietoista halua lukea, muuttua etsiä muutosta. Nyt kahden päivän jälkeen olen melkein kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjasta olen löytänyt itseni ja nähnyt mitä itselleni on tapahtunut. Monelta sivulta tunnistin “entisen Riinan”, sen tyypin joka aina saavutti mitä halusi, sen tytön joka kärsi monen moisia vaikeuksia, eli hyvin kurjia aikojakin muttei koskaan vaipunut “voi minua raukkaa” fiilikseen.  Sen tytön joka on vuodattanut miljoonia litroja surun kyyneleitä, mutta aina rakastanut elämää. Sen tytön joka on aina rukoillut vaikeuksissa painivien puolesta. Sen tytön joka on pyytänyt apua ongelmien kanssa painiville. Sen tytön joka tiesi että kurjat ja ikävät asiat kuuluvat osaan arkea, eikä antanut vastoin käymisten kaataa. Sen tytön joka ymmärsi että  kurjat asiat käymme läpi jotta saavutamme jotain muuta.

Ja nyt, tiistaina, löysin itseni yhtäkkiä väsyneenä jatkuviin ongelmiin kotona ja töissä. Rahalliseen epävarmuuteen kyllästyneenä, pelkoon menettää perusasiat elämästäni ja The Key tupsahti syliini. Tupsahti koska tarvitsin sitä. Ja tarvitsen. Tarvitsin muistutuksen siitä että asiat voivat olla toisin. Tarvitsin muistutuksen siitä että positiivisuus tuo positiivisia juttuja, kiitollisuus saa hyvät energiat virtaamaan, ja avaa uusia ovia. Tarvitsin muistutuksen siitä että olemme itse vastuussa omasta onnestamme. Me itse, ei kukaan muu.

Act

Kuulin sisimmässani hyvän virran jälleen. Kehoni täyttyi energialla, sain uuden ilmeen kasvoilleni, suuni kääntyi hymyyn ja tunsin voimieni palaavan. Olen sulkemassa pikkuputiikkiani joka täytti viikko sitten 2vuotta. Hankala paikka yrittäjälle, joka on laittanut pieneen putiikkinsa sielunsa ja sydämensä (ja rahansa), rakentanut ja koonnut liikkeen oman näköisekseen. Ja yhtäkkiä pufs –täytyy tehdä päätös. Vaikea, surullinen päätös.  Antaa periksi jostain mitä on rakentanut, hui miten kurjalta se tuntuu. Mutta kuten jo aikasemmin sanoin –uskon että on tulossa jotain parempaa ja suurempaa, uusia mahdollisuuksia.

Kirja, The Key, toi takaisin osan hyvästä energiastani ja sai minut muistamaan kuinka tärkeää on luoda suhteita (olen PALJON kotona lasten kanssa ja koen vaikeaksi lähteä ihmisten ilmoille), kuinka tärkeää on “interacting” jotta energiavirta pystyy kulkemaan vapaasti. Energianvaihtoa tapahtuu luonnossa sekä ihmisten kanssa. Kuokkien kukkapenkkiä, ranta tai metsäkävelyllä, meri tai järviuinnilla, tai ihmisten parissa. Ilman energiavaihtoa, virrat seisovat sisälläsi etkä pääse mihinkään suuntaan, lukkiudut huolinesi pimeään luolaan, ja pahimmassa tapauksessa masennut, ja menetät elämänhalusi.

Moni varmaan mielessään näkee minut, Kangasalan plikan täällä auringon alla, tropiikissa, paratiisissa hyvin hyvin onnekkaana, eläen huoletonta paratiisimaista elämää. Ja itse asiassa elänkin, hyvää elämää huolineen ja murheineen. Kuinka sitten päädyin tänne, oli oma haluni. Oma sitkeyteni ja rohkeuteni tehdä hulluista hulluin päätös, jäädä tänne. Jos joku kysyy, oliko päätös helppo –oli. Päätös oli helppo pienen harkinnan jälkeen, uskoin itseeni ja unelmaani. Tärkeintä on tiedostaa että Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Vastuussa ei ole äitisi, ei isäsi, ei perheesi, ei ystäväsi, ei työpaikkasi eikä kukaan muu, vain SINÄ ITSE. Itse luot omat unelmasi ja riippuu itsestäsi saavutatko unelmasi vai et. Jos houkutat negatiivisia asioita –kurkkaapa mielesi sisälle –ovatko ajatuksesi hyviä vai huonoja? Jos kaikki mihin kosket menee “pilalle”, millä asenteella lähdet liikkeelle? Kun tapahtuu jotain “kurjaa” ryvetkö kurjuudessa, vai koitatko nähdä asioiden toisen puolen, positiivisen opettavan puolen? Teetkö oikeasti kaikkesi ollaksesi onnellinen? Pyritkö oikeasti onnellisuuteen vai nautitko valittamisesta ja kurjissa asioissa kylpemisestä?

Viimeinen vuosi on ollut yksi rankimpien vuosien listalla. Mieheni sairaus ja taloudellinen epävarmuus (Brasiliassa ei ole minkäänlaista sossua, Kelaa tai muutakaan valtiollista instituutiota auttamassa vaikeuksissa) ovat levänneet harteitteni päällä kuin raskas musta viitta. Viitta,joka ajoi mieleni melkein hulluuden partaalle : ahdistuneena muistelen erästä kipujen siivittämää aamupäivää, jolloin mieheni sai paniikkikohtauksen kotona, kipujensa ja rahahuolien vuoksi. Mieheni kouristelessa ja mongertaessa soitin ambulanssia, jonka saapuminen kesti melkein TUNNIN. Ambulanssin ja sairaalavierailun jälkeen palasimme kotiin ja ystävämme olivat UNOHTANEET jättää meidän avaimen piilopaikkaan. Ystävämme olivat lasten kanssa. Mieheni oli raivosta ja kivuista soikeana ja mina etsin itkien lapsia ja ystäviämme (kukaan ei vastannut puhelimeen) pitkin Porto de Galinhasin rantoja. Itkin ja itkin ja itkin ja tunsin itseni pienen pieneksi eksyneeksi hiekanjyväksi. Vieläkin kourii mahaa kun muistelen tuota päivää. Ja tunnetta, hetkeä jolloin voimasi ovat yksinkertaisesti lopussa ja tunnet olevasi kuilun partaalla, valmiina putoamaan pimeyteen. Sitä tunnetta en toivo kenellekään. Ja jos joku sen tunteen joskus saa sisäänsa, pyydä apua. SOita ystävälle, etsi korva joka kuuntelee, mutta älä jää yksin!

Hassua on että mieheni sairastumisesta on nyt vuosi. Vuosi ja saavun tähän pisteeseen. Pisteeseen joka loi halun saada entinen nykyinen Riina takaisin. Se tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu nähda valo ja positiivisuus. Hvältä tuntuu saada luottamus elämään takaisin. Uskoa siihen että rahahuolet väistyy ja talous tasapainottuu. Hyvältä tuntuu kyetä nauttimaan hetkestä jota elät ja olla kiitollinen tapahtumista ja kaikesta siitä mitä sinulla on ja kuka olet.

Kaikille suosittelen kirjan lukemista: THE KEY (Joe Vitale)

Halauksin ja superposiitivisin viboin Riina

Ikava

Viime viikot ovat kuluneet ikavaa potien! Voih, on aika hurjaa olla kaukana siita "vanhasta" ja opitusta rutiinista.

Meilla Pernambucon osavaltiossa alkoi poliisilakko tiistai-iltana. Suomessa se ei varmaan mikaan maata mullstava juttu ole,mutta meilla se todellakin mullisti kaiken: Lasten koulu oli kiinni eilen, ampumavalikohtauksia siellatalla, aseelliset ryostot kaduilla ja me perus matti ja maijameikalaiset paniikin ymparoimana. Jarkyttavinta ei kuitenkaan ollut aselliset ryostot ja ampumavalikohtaukset, vaan liikkeiden ja kauppojen ryostot ja vandalismi: osa meista perus maija ja mattimeikalaisista osallistui naihin valtauksiin ja muina miehina kantoivat tavaraa ulos kaupioista -TVt, jaakaapit,hellat, pesukoneet matkasivat monenlaisen kulkijan harteilla kohti kotia... Joku fiksu otti avukseen kottikarryt kun paatti tyhjentaa supermarkettia -kaikki vessapaperista ja jauhopaketeista lahtien havisivta kauppojen hyllyilta.

Tallainen nayttamo sai itseni kauhistumaan -millaisetn ihmisten keskella elan elamaani? Mista tulee tallainen rotu? Ihmiset varastivat omalta "naapuriltaan", ihan noin vain, hymy huulilla. Ja syyllinen on kuka? HALLITUS. POLIITIKOT. KORRUPTIO.

Tmana maan koulutus taytyy saada tuotapikaa kuntoon -tallainen viidakkomeininki ei tule paattymaan hyvin -kukaan ei valita mistaan, eika ihmisilla ole minkaanlaista moraalia, puhumattakaan periaatteista!

Taman paivan uutisissa oli otsikko: Lakko loppui, mutta hapea jai. HAPEA? On hapea olla todistamassa tata surullista nayttamoa jossa ne tavalliset brasilialaiset tyhjentavat kauppoja, kuinka ihmiset lahtevat paa kolmantena jalkana mukaan vandalismiin. Aarimmaisen surullista. Ja yokottavaa.

Poden ikavaa kotiin, Kotiin? Suomeen, raikkaiden tuulten aarelle, tappamaan hyttysia, ihmettelemaan joka paikan hiljaisuutta. Nauttimaan puhtaasta luonnosta ja pehmeasta jarvivedesta. Istuskelemaan ystavien kanssa ja hopotellen aamuun asti. Viimeisesta suomivierailusta tulee jo 3vuotta. 3 VUOTTA. Se on ihan aarimmaisen pitka aika olla kaymatta juurillaan. Pitka aika olla ilman hopottelytuokioita. Pitka aika olla kokematta paluukulttuurishokkia. Pitka aika.

Jos miettii liikaa, tulee surulliseksi. Sen takia on hyva haudata ja keskittya taman hetken iloihin. Auringonousuun ja jokapaivaiseen rantamaisemaan. Siihen maisemaan, johon moni mieli haikailee. Kolibrien vierailuun aamuisin ja sammakkojen lauluun iltaisin.

Tropiikissa siis kaikki ihan hyvin.

Arki sairastuvan jalkeen

Luvattoman pitka aika viime postailusta! Aika tuntuu menevan siivilla ja paivat,viikot,kuukaudet hujahtaa hetkessa.

Sairaskuukausien jalkeen arki on ottanut jalleen oman uomansa ja elama on melkein normaalia. Melkein siina mielessa, ettei meidan elama ole koskaan normaalia. Luulen etta taalla yleisesti kenenkaan elama ei ole normaalia. Ja mita se on se normaali. Itselleni normaali elama olisi A)Organisoitu hienosti B)siisti koti C)rahaa jonkin verran C)kivat kotiviikonloput D)suunnitelmista kiinnipito E)elama ilman kokonaisvaltaista sotkua. Kokonaisvaltaisella sotkulla tarkoitan, kodin,perheen,laskujen,rahojen kaikkien mahdollisten tekijoiden sotkua omassa elamassani.

Mieheni on onneksi parantunut hienosti! Joulukuisesta leikkauksesta on muistona 10cm arpi, mutta fysiikka pelaa hienosti -juoksu ja pyoralenkit seka uintisessiot kuuluvat paivittaiseen rytmiin ja kuukauden paasta paasee surffaamaan. -jos luutuminen on tapahtunut oikein. Mieheni on keskittynyt paranemaan kaikin mahdollisin tavoin -positiiviset ajatukset ja fyysinen harjoittelu on tuonut tulosta.

Jalkikateen sairaskuukausia miettiessa,ihmettelen etta olen suhteellisen normaalina selvinnyt. Paine oli valtava ja sairasaika tuntuu olevan yksi elamanpatka minka elimme pimeassa tunnelissa,ja niin mahdottoman yksin. Eivat ihmiset edes meidan lahella ymmartaneet miten elama oli kaatumassa. Kuinka synkkia oli ne paivat ja ne yot,joina kukaan ei pystynyt nukkumaan. Lapset siina sivussa, katsomassa kummaa naytelmaa kipujen keskella. Kuinka kipu iskee niin kovasti ja jatkuvasti,ilman etta mikaan laake auttaa. Ja puolisona koitat auttaa, mutta kivun ollessa niin suuri ei lasnaolollasi ole mitaan merkitysta. Kuinka atleettinen nuori mies kuihtuu kuihtumistaa ja alkaa muistuttamaan 70v.vanhusta. Ihan kauhea kokemus. Kauhea ja samalla rikastuttava. Kauhea siina mielessa, etta jos mieheni vietiin kivunsietokyvyn rajoilla, minut vietiin jarjissapysymisen rajoille. Tuntui etta elama oli kaatumassa -vahan niin kuin korttitalo -huojuu,huojuu ja odottaa sita viimeista puhallusta. Ja hulluinta etta olen aina elanyt "unelmaani todeksi". Kauhun hetkien keskellakin.

Muistan elavasti yhden marraskuun paivan kun vein lapsia kouluun(60km:n paahan) ja koko tunnin ajomatkan itkin. Itkin ja itkin. Ja itkin. Ja lapset,ihmettelivat peloissaan mita oikein tapahtuu. Ja itkusta ei vaan tullut loppua. Siina matkalla tein melkein paatoksen erota,pakata tavarani ja paeta. Paeta todellisuutta ja tuskaa. Paeta kivun tayttamaa arkea, josta ei ollut ulospaasya. Paeta pahaa oloa ja huonoja tunteita. Paeta yksinkertaisesti kaikkea, laittaa piste unelmalleni.

Mutta elama vie, jolla on uskoa on toivoa. En paennut, sain terveen "paani" takaisin ja otin ohjat uudestaan kasiini. Vaikeuksien keskella kaipaa ystavia, kaipaa korvia joille kertoa, jakaa paha mieli,puhaltaa ulos ahdistukset. Kaipaa ihmista joka oikeasti ymmartaa. Vuodet kaukana on vahvistaneet ja antaneet uudenlaisia selviytymiskeinoja, selviytymiskeinoja itsesi kanssa,kaukana "teista" jotka oikeasti... Takalaisia tovereita on paljon, mutta niita oikeita ystavia on vahan. Ystava on se jolla on vaikeuksien yllattaessa aikaa, joka antaa olkapaan johon nojata ja joka itkea tihrustaa kanssasi, jotta voi ottaa hippusen painavasta taakasta. Onneksi elamaani on eksynyt tallaisia ystavia.

Elama on sairauden poistuttua parantunut "satasella", sekainen arki tuntuu juhlalta ja riidat laskujen maksuista tuntuu pikkiriikkisilta. Onneksi saan jatkaa elamalla unelmaani todeksi.

Leikkauspäivä

Päivärutiinit täyttyy sairaalavierailuista -en tohdi jättää miestäni yksin. Kukin kohdallaan voi miettiä kuinka tylsää ja tappavaa sairaalassa on. Joka päivä vietän noin 4tuntia vähintään mieheni luona. Höpötellen ja ihmetellen.

Ruokaa tarjotaan 5 kertaa päivässä -riisiä, kanaa, soppaa, leipää, jugurttia ja kananmunaa+hedelmiä. Meiheni huoneessa jokaisella on omainen huolehtimassa -Leukapotilaalla on mukanaan Paulete joka syntyi Pauloksi mutta sittemmin päätti vaihtaa housut hamosiin. Paulete on hyvin avulias ja osastolla tunnettu hyväsydämisyydestään. Paulete on tuonut sairaalaan mukanaan pahvinpalan, jolla nukkuu yöt potilaan sängyn vieressä.
Nuorihra, hevosenlanta on sairaalassa äitinsä kanssa,joka on kiukkuinen poikansa jo TOISESTA mopo-onnettomuudesta ja lupaa ostaa pojalleen auton.
Hra 53v. omaiset vaihtelevat: on 3 ex-vaimoa(kukin kerrallaan) ja poika ja yksi palkattu apulainen. Ja tuntomiehellä on vuorotellen poika ja nuori vaimo apunaan. 6.kerroksesta pudonneen miehen vaimoa ei usein näy ja hän viettääkin aljon aikaa yksinään: vaimo tokaisi kiukkuspäissään sairaalan ala-aulassa ettei viitsi istuskella sairaalassa koska hänkin oli kerran sairaalassa leikkauksessa eikä mies vaivautunut tulemaan avuksi : häneltä leikattiin silloin nenästä pieni pala. No, onhan se aika sama asia jos leikataan nenukista pala, kuin jos on selkä ja reisi murtunut..

Ilman omaisen apua, olet selkäpotilaana aika omillasi: sairaanhoitajan tehtäviin kuuluu potilaan auttaminen, mutta sivusta seuraajana tuntuu että mielellään unohtavat potilaat. Omaisen läsnäolo ei ole pakollista, mutta suotavaa, ihan potilaan omalta kannalta. Jos et pysty itse syomaan, olet syömättä. Jos pissapullo on täynnä eikä kukaan sitä tyhjennä, sairaanhoitaja EI TULE SITÄ hyvää hyvyyttään tyhjentämään -kun virtsa vierii yli laitojen ja sotkee paikat, silloin kyllä juostaan paikalle, naama väärinpäin.

Epäilykset ja epäselvyydet eivät selviä ilman kysymistä. Ja kysymykset ärsyttävä hoitajia. Suomalaisen kohteliaana odottelen puheenvuoroa kahden hoitajan keskustellessa keskenään. Odotan minuutin, toisen, kolmannen -ilmeenkään värähtämättä, vienoinen hymy huulilla. Kunnes sairaanhoitaja ärsyyntyy läsnäolostani ja kääntää katseensa minua kohti: No mitäs sinä haluat? Paikalliseen tapaan kuuluisi mennä luokse ja huutaa asiansa jo matkan paasta. Ei puhettakaan kohteliaisuuksista tai puheenvuoron odottamisesta -se parjaa joka huutaa kovimmin ja ensimmaisena. Minulle todella vaikea pala purtavaksi. Päivät kulkevat yksi toisensa jälkeen kunnes koittaa leikkauspäivä.

Päivä jota on odotettu ja johon on valmistuttu huolella. Mieli on kunnossa ja fysiikka parhaassa mahdollisessa-kaikki mahdolliset kilot tiputettu -mieheni laihtui 10 kiloa ja painaa enaa 65kg -entinen atleetti muistuttaa ennemmin iakkaampaa miesvartaloa kuin atleettista 39v. nuoren miehen vartaloa. Leikkausta ajatellen asiat ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Aamulla pyydän miehelleni munakennopatjaa,jota kaikki selkäpotilaat käyttävät -vastaukseski saan sympaattiselta sairaanhoitajalta ynahdyksen ja ärsyyntyneen tokaisun: olis pitänyt pyytää jo eilen - en tiedä onko patjoja enää. Johon minä: Ok, toivotaan että löytyy -kysyn hiukan myöhemmin uudestaan.

Mieheni pääsee leikkaussaliin klo 13. Klo 17 saamme viestin ettei munakennopatjoja ole vasta kuin huomenna. Anoppini puhuu hoitajalle joka lupautuu vapauttamaan oman patjan tuonni osastolle -kiiruhdan patjakauppaan enne sairaalaanpaluuta.

Meiheni on raivoissaan. Nukutuksen jälkimainingeissa raivo pursuaa kaikkien laitojen yli -miten hänelle ei ole tuotu patjaa, kuinka me(minä ja äitinsä) voimme olla niin vastuuttomia ettemme huolehtineet patjaa hänelle,kuinka kaikki voi olla niin päin seiniä! Mieheni valittaa kivuistaan kovaana ääneen kun palaan sairaalaan -anoppini on hermostunut ja koittaa saada kipulääkettä miehelleni -jota ystävälliset sairaanhoitajat EIVÄT suostu antamaan. Tämä sympatia ja ymmärtäväisyys vain paranevat stressaantuneen anoppini huitoessa. Onneksi saavun paikalle suomalaisen tyynenä, se vieno,ärsyttävä hymy huulilla. Ja onneksi tympeästä sairaanhoitaja joukosta erottuu se yksi joka pelastaa yöni: pyydän ainoastaan tiedon koska mieheni saa lääkitystä jotta saamme hänet rauhoittumaan, Ja saan sen tiedon. Kaivamalla.

Mieheni on jätetty kylkiasentoon(vinoon), mitä kukaan ei ymmärrä selkäleikkauksen jälkeen. Hoitajat eivät uskalla kääntää kivuliasta potilasta, koska ei ole lääkärin lupaa. Mieheni (joka on pelkkaa luuta ja nahkaa) karsii viiltavasta kivusta kyljessa ja lantiossa -lantion luun painuessa kovaan patjaan. Soitamme lääkärille (onhan hän mieheni lapsuudenystävä) ja onnistumme saamaan luvan kääntämiselle, Tuomani munakennopatja odottaa rullalla sängyn vieressä: "ei ole henkilökuntaa laittamaan patjaa",tokaisee symppis sisar hento valkoinen. Miten niin ei ole??? On 6 sairaanhoitajaa plus vartija plus huoneessa olevat omaiset -meita on yhteensa 12. Ei ole tarpeeksi apureita? Huh. Mieheni ei ole hiljaa joten tympaantyneet antavat periksi -laitetaan patja yhdessa ja laitamme. 12 henkilon voimin. No johan nyt.

Yon tunteina levittelen salakuljettamani joogamaton lattialle ja kaperryn keralle. Hyttysten ininan saestamana onnistun torkahtelemaan hetkittain.

Onneksi kaikki meni hyvin. Ja mieheni paranee. Olen helpottunut, tiedostaen kuitenkin tulevien paivien haasteet, pahin on jo menneisyydessa ja tulevaisuudessa odottavat uudet haasteet.

Ensimmäiset sairaalatuulahdukset

Päivystyksessä haisee virtsa. Huomaan että viereisen WC:n ovi on raollaan. Haju tulee sieltä. Kuumuudessa haju tuntuu vieläkin pistävämmältä. Ihmisiä on joka puolella. On muutama vauveli,joiden koko vartalo tuntuu olevan kipsissä. HGV on ortopediaan erikoistunut osavaltion sairaala. Yksi osavaltion parhaita julkisia siis. Joka puolella on ihmisiä, jotka odottavat. Henkilökuntaa on vain vähän -he tuntuvat työskentelevän seinien sisäpuolella.

Odotamme ja odotamme. Vierähtää tunti ja toinenkin. Pyörät pyörähtää käyntiin parin tunnin odottelun jälkeen -meillä on sentään osaston(jolle mieheni menee) johtava lääkari tuttavana. Ja silti kestää.

Kassi on ollut pakattuna matkassa mukana vaatteineen ja kirjoineen ja yli puolet tavaroista silti puuttuu: tyynyt, tuuletin, pyyhe, oleskeluvaatteet,lakana(sairaalan lakana on järisyttävän paksu), WC-paperi,hammasharjat ja tahnat,saippua,shampoo etc.etc ja sandaalit...

Sairaalaan täytyy tuoda kaikki. WC-paperista lähtien.

Osastolla C2 on jokainen petipaikka varattu-mieheni löytää sänkunsä ja alkaa tehdä tuttavuutta huonetovereiden kanssa: 5 potilaasta 3 on joutunut mopo-onnettomuuteen -kahdelta on selkäranka murtunut ja kolmannelle rakennettiin uusi leuka kun suun sisältö tipahti onnettomuuden johdosta kaulaan. Kuski kärsi pahat ruhjeet, vaan moposta meni rikki ainoastaan peili. Aika absurdia. Ensimmäinen mopoilija,nuori poika 22v. liukastui hevosenlantaan ja kierähti mopolla ympäri tuloksena murtunut selkänikama ja solisluu. Kuulostaa melkein vitsiltä. Toinen Hra 53v. heitti parisenkymmentä volttia linja-auton rysäyttäessä mopon päälle -onnettomuus oli niin raaka että miehen eloon jäänti oli suoranainen ihme. Lääkärit antoivat ennusteeksi kokohalvauksen,kaulasta alaspäin.

4. huonetoveri(n.55v.) oli kärsinyt selkäkivuista jo hyvän tovin,elellen kuitenkin peruselämää nuoren naisystävänsä (24v.)kanssa,kunnes kuukausi takaperin jaloista oli alkanut lähtemään tunto,joka viikossa katosi kokonaan(siis tunto) -ja raks selkäranka murtui suuren ja agressivisen kasvaimen johdosta! Kasvain poistettiin ja selkäranka kurottiin umpeen. Edessä kävelyn,seisomisen ja perusliikkumisen opettelu.

5. huonetoveri oli tipahtanut 6 kerrosta alaspäin työmaalla, tuloksena murtunut reisiluu ja selkäranka.

Huonetoverit nimeävät heti "ne" sairaanhoitajat ja "ne " sairaanhoitajat. Itse huomaan ettei osastolla ylimääräistä sympatiaa heru sairaanhoitajien puolelta. Kysymyksiin ei haluta vastata ja potilaat ja heidän omaisensa tuntuvat ärsyttävän henkilökuntaa. Huonetoverit sen sijaan tuntuvat olevan jokainen "hyviä tyyppeja" Mieheni saa aikaan keskustelua mistä tahansa ja pian ollaan jo "yhta suurta perhettä".

Hyvä niin,illan hämärtyessä hipsin autolle ja ajelen rauhallisin mielin kotiin. Huomenna on uusi päivä, 3 päivää aikaa leikkaukseen.

Sairaan vaimo vol.2

On takana 3 elämäni raskainta kuukautta. Tänä koettelemusten aikana sitä on joutunut kurkistamaan peiliin ja peilin taaksekin monen monta kertaa. On joutunut kohtaamaan omat rajansa, omat puutteensa ja myöntämään ihmismielen ajoittaisen riittämättömyyden. Pahinta on ollut ymmärtää ettei jaksa, ei jaksa vaikka kuinka olisi suomalaisella sisulla varustettu! On se kumma?

Mieheni pääsee tai joutuu tai ihan miten vaan, leikkaukseen perjantaina. Edessä on siis vieläkin sairastelua ja leikkauskipuja, leikkauksesta paranemista ja arkiaskareiden hiljalleen aloittamista uudelleen. Kaikki tietenkin uskomme että leikkaus sujuu hyvin ja ongelmitta. Miehelläni on selkärangan välilevyn kuluma,(hernia of disc) en tiedä onko se suomeksi välilevyn kuluma,mutta viheliäinen vaiva joka painaa päivästä toiseen iskiashermoa ja saa oikean jalan polttelemaan ja puutumaan,niin pahasti ettei kävely onnistu. Eikä istuminen. Viimeisten kuukausien aikana meillä on siis maattu ja maattu. Ja maattu. Istumista on harjoiteltu hiljalleen 10 minuutin jaksoissa. Kävelyä hissuksiin 2-5minuuttia kerrallaan. Ja maattu ja itketty kipuja.

Kipujen estoon oleemme kokeilleet akupunktiota, joka toi helpotusta huomattavasti -rauhoitti myös kovasti sairaan mieltä. Voin suositella käsi sydämellä. Reiki energia hoitoja kokeilimme myös heikoimpien hetkien vallatessa ja se sai potilaan energiavirrat taas virtaamaan paremmin.

Sairasaika saa katsomaan asioita uusin silmin: elämässä on paljon turhaa touhotusta ja stressiä. Paljon yhdentekeviä juttuja, joista saa suuren ongelmapallon aikaiseksi. On paljon pahaa, joka ottaa meidän päivittäisestä energiatynnyristä suuren osan mukaansa. On paljon pieniä asioita,jotka itse asiassa ovat hyvinkin tärkeitä. On tarve lomalle -ota pikkuloma! On tarve matkalle -tee pikku matka! On tarve ystävien tapaamiselle -merkkaa ja kutsu kaikki koolle! On tarve herkutella -herkuttele! On tarve juhlia -juhli! On tarve liikkua -liiku! On tarve olla yksin -ota pikku hetki!

Itse olen menneiden kuukausien aikana oppinut omasta itsekkyydestäni ja epäitsekkyydestäni paljon. Jokainen meistä tarvitsee sen pienen hetken. Kukaan ei jaksa tuksuttaa viikko toisensa jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen ilman pientä hetkeä itselle. Ihan vain sinulle.

Stressi on meidän perheessä siirretty turhien asioiden listalle ja "uudessa alussa" koitamme antaa enemmän aikaa "oikeille asioille" : rakkaudelle, huomiolle, halauksille, kauniille sanoille, lomille, yhteiselle ajalle, perheelle.

Koska mieli ja kroppa kulkee käsikädessä.

Sairas arki

Sairaan miehen vaimo. Mies on sukupuolista se heikompi. Kenties ei fyysisin voimin,mutta psykofyysisena kokonaisuutena. Tunne-elämän kuohut saa kehon voimaan huonosti,ja kehon sairaus johtaa tunne-elämän sairauksiin ja niin mennään eteenpäin oravanpyörässä... No eihän tama tietenkaan jokaista ronskia ronttia koske,mutta sinä ihanainen mies katsoppa itseäsi -kylläpä sitä sairaana taitaa kaivata sen vaimon tai kumppanin hellyyttä ja paapomista, vähän niinkuin äiti aikoinaan paapoi...

Perheemme on viimeiset viikot ja kuukaudet pyörineet sairaan ihmisen ympärillä. Rutiini, lasten koulu, vaimon harrastukset(niitäkin oli 2krt viikossa),kotityöt - kaikki ovat heittäneet kuperkeikkaa.Hups vaan!

Potilas tarvitsee hoitoa,ymmärrysta, ripeitä apulaisia, hellyyttä, hellyyttä, ymmarrystä, hellyyttä, ymmarrystä ja pitkää pinnaa kanssaeläjiltä.

Kanssaeläjien täytyy sopeutua uuteen tilanteeseen, hyvaksyä muutos ja luopua monesta. Täytyy unohtaa omat tarpeet, omat touhut ja vapaus. Täytyy olla kärsivällinen, vaikka tekisi mieli kiljua.

Potilas tarvitsee hetki toisensa jalkeen. Ei saa hermostua ja tunteet on myos hyva pakata kaapin peralle odottamaan parempia paivia. Elama on uusilla raiteilla ja kaikkien taytyy olla parannusjoukoissa mukana! Jee,me selvitaan ja pian koittaa parempi päivä!

Vaikeinta on laittaa tunteet syrjaan niina vaikeina paivina:potilas heraa kipuisena ja artyneena.Kommunikointi on lyhytsanaista ja olemus kärsimaton vai kärsivä -kaikki taytyy tapahtua juurikin silla punaisella sekunnilla. Metelia on liikaa, housujen nauha painaa ,tyyny on vaarin ja laakekin tarttuu kurkkuun. Ja apulainen on liian hidas ja tekee kaiken vaarin. Hui. Apulainen hengittaa syvaan,katsahtaa ulos ja miettii, no pian kaikki on paremmin. Kaikki. Ja ihan pian.

Tunnekiellosta huolimatta itsepaiset tunteet pyrkivat joinain paivina pintaan:aamun huonovointisuus tarttuu ja kaikki arsyttaa;juokset paa kolmantena jalkana etka ehdi aamupalaa syoda.Kun istut poytaan juodaksesi seisoneen kahvin,taas tarvitaan jotain,wc-pontto,kuuma vesi, tyyny, laake, kaukosaadin, puhelin, hieronta, vetta..

Sairaan ihmisen elo ei ole helppoa,kipuja on vaikea kestaa ja olo on tukala. Nukkuminen on hankalaa ja vasyneena kivut ovat kovemmat. Taytyy passuuttaa toisia kun itse ei pysty. Olo tuntuu avuttomalta.

Entas sairaan omaisen? Omainen elaa sairaan elamaa ja sairaan arkea. Omat tarpeet kaikkineen on laitettava kaapin uumeniin ja hyvaksyttava kiukunpuuskat, kaskytykset, tokaisut, arjaisyt kaikkineen -hellyytta tai pienintakaan huomiota on turha odottaa, saati kauniita sanoja ja tavallaan ei saakkaan odottaa-toinenhan on sairas. Ja kipuinen.

Itselleni raskainta on menna lapi myrskypilvien, herata jo pahantuulisen vieresta ja elaa toisen kipujen kanssa. Ja todeta ettet vain voi ottaa kipuja toiselta. Jos voisin ottaisin ainakin puolet harteilleni. Vaikea on hyvaksya toisen pahat tuulet ja vetaa raja omille tunteille -hyvaksya sairaan ihmisen toksaytteleva tapa. On vaikea hyvaksya se etta vaikka laitat oman elamasi taysin sivuun,tarkoitan TAYSIN, se ei ole tarpeeksi. Ei riita etta jatat tyot, oman harrastuksen, omat tarpeet, laitat syrjaan lasten tarpeet -kivut risteilevat silti sairaan ihmisen kehossa ja tekevat hanesta karsimattoman. Huhhuh. On vaikea hyvaksya. Teet kaikkesi, mutta se ei riita. Kivut eivat haivy lasnaolostasi huolimatta. Ja se tuntuu kauhealta -on hurjaa seurata vieresta kipuilevaa.

Vaikka arki sairaan kanssa on taynna haasteita,elama maistuu silti, haasteilta ja kokemuksilta. Hyvalla mielella menemme eteenpain eika vastoinkaymiset saa elonkulkua tummennettua. Tulipa minut ryostettyakin eras paiva,mutta sekin kuuluu elon kulkuun. Jokaisesta kokemuksesta selviamme rikkaampana ja tietavaisempana. Osaan arvostaa ilonhetkia viela enemman kuin ennen ja tiedan viela varmemmin etta omasta itsesta on pidettava hyva huoli. Odotan normaaliarkea, mieheni hymya ja hyvaa tuulta, aamuja jolloin laitan perheelle rauhassa aamiaista, perheviikonloppuja, tyopaivia ja oman itsen hellimishetkia. Paremmat ajat koittakoot!

Niin joo.

Ihmisen kärsivällisyydellä on rajat. On kärsimättömiä, kärsivällisiä ja kärsiviä ihmisiä. Kärsiä.

Kun se aika kuukaudesta lähestyy on hauska huomata muutokset itsessä: kärsiikö kukaan muu rakkaista kanssasisaristani,erityisesti te suomisieluiset, PMS-oireista? Brasiliassa jokainen nainen tuntuu kärsivän ja jo naiseuden alkumetreillä, 20vuotias nuori neito saattaa valitella PMS-oireitaan-Halooo?

Itse muutun puolihirviöksi. Siis mieheni mielestä. Lasteni mielestä olen varmaankin pelottava ja arveluttava. Mieleni ei kestä eripuraisuutta, ei huutoa eikä riitoja. unentarve lisääntyy, ja samaan aikaan nukun huonosti. Luonto on meidän perheessä järjestänyt niin, että kun itse käyn taistoa PMS oireita vastaan, mieheni muuttuu valittajaksi ja lapset tuntuvat nahistelevan koko ajan. Mieheni valittaa jokaisesta pienimmästäkin asiasta-vaatteita lattialla (juu on sekaista), puuttuu salaatti lounaspöydästä, WC-pönttö ei vedä, laskut on maksamatta... Lapset taas saavat aikaan suuren raivokisan juurikin siitä jäätelötikusta, jolla kukaan ei ole koskaan leikkinyt, tai juurikin siitä ainoasta punaisesta pillistä(vaikka tarjolla olisi kasapäin sinisiä, keltaisia, valkoisia, vihreitä...) Ja sitten paikalle osuu vielä se maailmanvaikein vuokraisäntä tai sähkölaitoksen peruskäytöstavat unohtanut työntekijä. Huhhuh. Puhumattakaan siitä metelöivästä naapurista. Ja mouruavista kissoista. Ja huonosti ajavista kanssakuskeista. Ja hitaasta kassaneidistä. Ja valittavista asiakkaista. Huhhuh.

Kummallista kuinka kaikki ajoittuu juuri tähän naisen "parhaaseen aikaan kuusta"?

Itseäni ärsyttää kun maailma ei yhtäkkiä enää komppaakaan rytmiäni ja ympäristö lähettää epävireisiä energiasäteitä ympärilleni.

Ja pahinta on että aamulla heräät turvonneena,vaikka oletkin juonut litratolkulla vettä ja syönyt hedelmiä ja kaveri kysäisee oletko ollut ulkona edellisyönä, näytät TOOOOSSIII väsyneeltä.

Niin joo.

Onni on elää

Lauantaina koin jotain erityisen mullistavaa: mieheni, joka brasilialaisuudestaan huolimatta elää stressantuneena (ammatin varjopuolia) sai sairaskohtauksen. Ja mehän olemme nuoria!

Kaksi viimeistä viikkoa puolisoni on kulkenut apatian ja hermostuneisuuden rajamailla-johtuen selkävaivasta joka tainnutti hänet sängyn omaksi 5 viikkoa sitten. Ja tämä aika teki tehtävänsä -mieli ei enää jaksanut kestää liikkumattomuutta ja neljän seinän sisällä vankina oloa: hän sai sairaskohtauksen -kädet ja kasvot menivät tunnottomiksi, kieli alkoi valua kurkkuun ja puhe muistutti mongerrusta. Käsivarret käpertyivät rinnan ylle pakonomaisen voimakkaasti ja rintaa pakotti. LApset leikkivät kaikessa rauhassa legoilla ja nukeilla, soittaessani ambulanssia sydän tykyttäen ja hyvää energiaa miehelleni antaen.

Hetki jolloin katsoo näin suurta tapahtumaa silmästä silmään, saa kunnioittamaan elämää enemmän. Jos kulkee liian lujaa, saattaa ylittää rajansa. Kaikkea ei voi tehdä vaikka haluaisi. Kaikkeen ei pysty, vaikka pitäisi. Elämän onni on jokaisessa päivässä. Mieheni katsoessa epätoivoisesti lapsiaan keskellä sairaskohtausta ja toteavan: "mutta minähän rakastan lapsiani", samalla miettien että eihän tämä nyt näin voi päättyä.

Kunpa sitä muistaisi aina rakastaa,koskettaa, sanoa kauniita sanoja,olla kärsivällinen, välittää ja olla läsnä. Ja nauttia,iloita ja olla onnellinen. Onni ei tarvitse isoja asioita. Onni on sisällä ja elämässä itsessään. Onni on puolison halaus, kosketus. Rakkaan vartalo. Lapsen nauru. Rutistus.

Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Ja mieheni on opittava kontrolloimaan stressiä. Lapsille päivän kohokohta oli kun isi lähti ambulanssilla. Kohokohta hyvässä mielessä: se oli jotenkin supercool!

Tänään kiitän elämääni, perhettäni, ihania lapsiani, superrakkaita ystäviäni kaukana ja lähellä, kaikilla teillä on paikka elämässäni ja olette aika-ajoin mielessäni. Rakastetaan enemmän ja stressataan vähemmän.

Hiekkaakuumaameteliä

Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa. SITÄ ON KAIKKIALLA! APUUUUAAAA. Ja missä imuri? Luuta käteen ja hommiin. Joka aamu, päivä ja ilta. Vähän samaan tahtiin kuin joissakin suomitalouksissa hurisee rikkaimuri.

Hämähäkinseitit koristavat kotimme katonhelmoja, muurhaiset marssivat tietäväisesti eteenpäin raivaamallaan polulla keittiön seinillä. hyttyset(ne raitajalkaiset denguehyttyset) piilottelevat tietäväisesti pimeissä kaapinkulmissa,puhumattakaan niistä vikkelistä sarvienheiluttelijatorakoista, jotka hiipivät piiloistaan illan tullen säikyttelemään talon asukkeja.

Talven kosteus ja kuumuus saa seinät homehtumaan. Niin ja vaatteet. Kengät. Vanerilevyiset tasot. Huonekalujen siirto paljastaa yllättäviä home-esiintymiä -vaarallistako? Ei, vaan normaalia tropiikin arkea. On Valkoista, mustaa, vihreää ja harmaata homepölyä. Ja sitä mustaa homeharsoa joka muuttuu suuremmaksi kasviksi.

Naapurit puhuvat kovaa, kuuntelevat musiikkia suhteettoman lujalla, lapset juoksee miten sattuu iloisesti ja vapaasti. Tyhjällä rannalla ihmiset tulevat valtaamaan juurikin sen SINUN vieressäsi olevan paikan. Ja puhuvat iloisesti elehtien lujalla äänellä. Ruuhka-aikana supermarketissa on käytettävä kyynärpäätaktiikkaa, jottei kukaan huomaamattaan etuile. Jono kestää. Ja kestää. Ja kestää. Pankkivirkailija antaa lainanlyhennysdokumentin joka sisältää kuukausittaisen maksun, joka on suoraveloituksessa. Viikon päästä huomaan että tililtä lähteekin 200 euroa enemmän. Hups, virkailija teki pienen virheen.

On kuuma, hikoiluttaa. Aurinkokin paistaa aina niin kuumasti. Ja polttaakin. Vettäkin pitää juoda ja tankata joka tunti. Lenkille voi hipsiä vain aamulla tai illalla. Puoliltapäivin lähtee marssimaan ainoaan lomailija,joka kärsii aurinkovajeesta.

Löysin eilen kirjoituksiani tammikuulta 2007. Ja. Nauroin maha kippurassa mieheni kanssa. Vaikka hiukan nolottikin ajatusteni kulku. Vesi suorastaan tirskui silmistä lukiessani pohdintoja "mennäkkö naimisiin vai ei". En tiennyt vielä raskaudestani, mutta naimisiinmeno oli jo nostettu pöydälle. Vastassa tulisi olemaan monia asioita joita EN TULISI NIELEMÄÄN. Asioita joihin en taipuisi. Kuvailin osaani "pikkuvaimon rooliksi". Hahhhahhahhahhaaaa! Suomalainen tasa-arvokasvatti oli kiperien kysymysten äärellä.

On suorastaan hienoa huomata kuinka olen muuttunut sitten vuoden 2007. Hienoa huomata kuinka olen "relannut", vaikka olen aina luullut olevani rento ja reipas. Kuinka pikkuvaimo on löytänyt paikkansa ja onnistunut laajentamaan ajatusmaailmansa. Enää ei ole "enkoskaanenikinämilloinkaan" -ajatuksia. Kuinka suomalainen "enkoskaan" on tykästynyt metelöiviin, musiikkia rakastaviin naapureihin, vallattomina kirmaaviin lapsiin, kuumuuteen, liian lähelle tuppautuviin kanssaeläjiin ja jopa oppinut elämään byrokratian rattaiden kanssa ja käyttämään diplomatiaa. Pikkuvaimo on ottanut lukuisat hämähäkit, muurahaiset, torakat ja hyttyset ystävikseen. Kukin pysyy omilla pesillään, kunnes on aikaa siivota. Tai kärsivällisyyttä palkata joku hyönteisten häätöjoukkoihin. Hiekkakin saa kodin tuntumaan vielä enemmän rantakodilta.

Miltähän tuntuisi asua Suomessa? Kärsisin varmasti samanlaisesta, jopa pahemmasta kulttuurishokista paluumuuttajana. Ärsyttäviä asioita olisi varmasti tuplamäärä. Onneksi ystäväni on aloittanut Maahanpaluumuuttajille (hui mikä sana!) suunnatun valmennuksen, mikä helpottaisi tarvittaessa ensiaskeleita (www.naisyrittajyyskeskus.fi).

Tyydyn kuitenkin osaani vielä tässä sekamelskahulivili tropiikissa, kuuman talviauringon alla ja nautin "uudesta ulkomaalaisminästäni".

Sosiaalieroja vol.1

Jatketaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin. Listaani koristaa sana SOSIAALISET EROT. Ja siinähän sitä onkin purtavaa! Olen kasvanut maassa missä ei oikeastaan sosiaalieroja ole, jollain nousi varmaankin karvat pystyyn ja huutaa jo kovaan ääneen ettet tyttö tiedä mistä puhut! Mutta jatkan silti väitettäni ettei sosiaalieroja oikeastaan ole. No onhan siellä se akateeminen hyvinvoiva korkeakoulutettu piiri ja on ne työläispiirit,muttamutta, erot näiden luokkien välillä ovat pienet.

Elämän A ja O on koulutus. Brasiliassa valtio tarjoaa koulun jokaiselle taivaltaan aloittelevalle, mutta koulutuksen taso onkin sitten toinen asia. Maailman koululistoilta Brasilia löytyy sijalta 39,Thaimaan ja Indonesian jälkeen. Suomi löytyy ensimmäiseltä sijalta. Ja eroa on paljon. Naapurissamme asuu useita lapsia, jotka puhuvat VÄÄRIN kieltä. Kyllä väärin, sanovat sanat väärin, vanhemmat eivät osaa kirjoittaa, osaavat ehkä lukea, toinen asia ymmärtävätkö lukemansa. On vanhempia jotka antavat lapsensa jättää koulupäivän väliin, koska "tänään on vain kahden tunnin päivä" tai "tänään on perjantai". Tämän tyyppinen sosiaalinen ero oli itselleni tosi kummallista -enkä sitä ymmärtänyt millään kunnes aloin itse puhumaan sujuvaa portugalia. On paljon kansaa jotka eivä tiedä kuinka käyttää esim.puhelinluetteloa, eivät ymmärrä monimutkaisia keskusteluita ym. Onko meillä Suomessa tälläistä kansaa? Ei. Ei ole, koska kaikki saavat saman peruskoulutuksen, joka on erittän korkeaa tasoa. Tason vuoksi usein lapset laitetaan yksityiseen kouluun. Tähän huomautuksena vielä, että maasta löytyy myös valtion kouluja joissa opetuksen taso on korkea, jossa opettajat ovat omistautuneita työllensä alhaisesta palkasta huolimatta ja innostavat oppilaita hyviin suorituksiin  ja opiskelulle omistautumiseen. Tälläiset valtion koulut ovat valitettavasti enemmän poikkeus kuin sääntö.

Raha ja peruselämä. Minimipalkka on ollut vuoden alusta lähtien R$ 678, n. 272 euroa/kk. Kuulostaako huimalta? Heräsi varmaankin ajatus, no mutta siellä on kaikki niin paljon edullisempaa, eikö vain? Sukelletaanpa "edullisiin hintoihin": maitolitra 1,20 euroa, leipä 2,50euroa/kg, juusto 8 euroa/kg,
kinkku 11 euroa/kg, vesi 2,40euroa/19litraa (vesijohtovettä ei voi juoda), hyvä pihiviliha 8 euroa/kg, bensalitra 1,30 euroa. Vuokrat perusasuinalueella 200-500euroa/kk. Bussilippu(60km) 4euroa. Kaupunkilippu 90 senttiä. Hinnoitteluissa täytyy huomioida eri osavaltiot ja kaupungit, antamani hinnat ovat Recife-Porto de Galinhas akselilta.

Jos käy kurja tuuri ja joudut työttömäksi -jos et ole maksanut (tai paremminkin työnantajasi) työturvaa ja sairaskassaa, siinähän olet. Kukas sitten auttaa vuokranmaksussa? Ruuan hankinnassa? Bussilipuissa? Vaatteiden ostoissa? Omillasi olet. Jos ei ole perhettä apuna, niin se on parempi alkaa keksimään rahantekokeinoja -ei ole sosiaalitointa, ei ole Kelaa eikä minkäänlaisia valtionavustuksia syrjäytyneille. Brasiliassa ei ole varaa syrjäytyä. Se on löydettävä töitä tai lähdettävä kylille kaupustelemaan kaloja, rapuja, hummereita, omia käsitöitä, ihan mitä vain.

Jos sairastut, ja joudut hetkellisesti työkyvyttömäksi, jos et ole kuulunut sairaskassaan, niin harmi. Olet jälleen omillasi. Ei ole Kelan korvauksia, ei ole asuntotukia, sairastukia eikä mitään muutakaan tukia. Jos työkyvyttömyytesi on loppuelämän vievä siaraus, varaudu oikeustoimiin, jossa arvioidaan työkykysi moneen kertaan ja vuosien prosessiin. Niin ja JOS pääset työkyvyttömyyseläkkeelle niin palkkasi on huikeat 272euroa/kk. EI ole siis myöskään varaa sairastua.

Sairaanhoito kärsii väline-ja hoitajapulasta (niinkuin koko maailmassa) uskaltaisin kuitenkin väittää että Suomalainen mieluummin luikkii pakoon kuin jää hoidettavaksi valtion sairaalaan. Näky on järisyttävä jo sairaalaan ala-aulassa -ihmisiä makaa lattioilla odottaen vuoroaan useita tunteja. Ei siis odotella VAIN käytävilla sangyissä. Vaan LATTIOILLA, ilman sänkyä. Sairaaloiden arki on hulinaa ja tarinoita on monia. Ja monia. Ja monia. Toinen vaihtoehto on yksityissairaala, mutta sinne päästäksesi maksat huomattavasti enemmän kuin Mehiläisen poliklinikkamaksun. Ja ehkä järisyttävintä on että ilman rahaa et saa hoitoa. Voitpa kuolla sairaalaan portille, mutta jos ei ole tuohta voit unohtaa. Aika hurjaa, eikö? Nyt äitini varmaan ajattelee että olisi kyllä parempi tulla Suomeen sieltä! Heh.

Mutta. Brasiliassa on niin ihanaa! Eräs ihanainen ystäväni tässä taannoin totesi (vietettyään täällä hetken jos toisenkin eläen tätä peruselämää) että eipäs Suomessa ole kyllä köyhyydestä tietoakaan, kun vaan jaksaa kuuliaisesti täytellä papereita niin jotain pientä yllätystä aina tipahtelee tilille.

Että puuhataanpa vaan vielä päälle sitä 600 euron perustuloa jokaiselle Suomen kansalaiselle. Huhhuh sanon minä. Kuulostaa jo hiukan absurdilta.

Brassirouvan ihmeellinen tropiikki vol1.

Tein suursiivousta eräs päivä tässä taannoin ja löysin mielenkiintoisen listan mihin olin  listaillut asioita jotka herättävät ärsytystä, ihmettelyä tai hämmennystä. Ja sehän sai hymyn huulille, ottaen huomioon että lista on vuodelta 2007, jolloin otin ensi askeliani tässä "todellisessa" brassiarjessa.

Ensimmäisenä on SIIVOUS -elämme tropiikissa imurittomassa maailmassa. Lattioita lakaistaan päivittän noin tsiljoona kertaa, koska koti on täynnä hiekkaa. kun saat lakaisu-urakan valmiiksi huomaat jo uusien kiusallisten hiekanjyvien kulkeutuneen olohuoneeseesi, keittiöösi, vessaan ja joka kumman kulmaan. Ja huh, ärsyttää kävellä paljain jaloin, kun hiekka narskuu varpaissa. Ja sukatkin on liian kuumat.

Lattian pesuun ei paikalliset perusmoppeja käytä -perusmopit soveltuvat ainoastaan pikkupölyjen pyyhkimiseen. Kun siivotaan niin siivtaan sitten kunnolla: Tarvikkeiksi riittää klorittia pullo, ehkä jonkun tuoksun kera, vesisanko ja muutamia lattiapyyhkeitä/rättejä. Ja siitäpä se lotraus aloitetaan -huonekalut nostellaan mahdollisuuksen mukaan pois lattioilta ja ei muuta kun vesileikkeihin -vesiämpäristä KAADETAAN vettä lattioille j heitetään sekaan klorittia, (huom.ei sovi puulattioille), jotka ovat tietenkin laattalattioita ja sitten kovaharjaisella harjalla jokainen kulma tiukasti läpi. Sen jälkeen kyykkimään ja keräämään ylimääräinen vesi lattioilta pyyhkeillä. Ja halutessasi voit vielä pyyhkäistä lattian pyyhkeellä missä on hiukan pesutuoksua, jotta jää hyvä tuoksu. Huh miten vaivalloista, mutta tuleepa ainakin puhdasta. Vessan pesu kuuluu samaan rytmiin: vettä runsaasti ja pesuaineita runsaasti.

Toisena listaltani löytyy HOME. IIIIIIK. Hometta on joka puolella ja siitä on vaikeista vaikeinta päästä eroon -jopa jääkaapin ovi homehtuu, tai oikeastaan sen pinnalla oleva hienoinen pöly (onkos ollut talon siivooja laiska..Hmmm...). Vessasta puhumattakaan, seinät mustuvat viikossa jos ei niille näytä harjaa ja klorittia. Entäs sitten säilötyt kengät, vaatteet, liinavaatteet ihan mikä vain, KAIKKI HOMEHTUU!!! Uskomatonta.

 Veljeni  laittoi postissa rullaluistimeni, jotka olivat n.12-13vuotta varastoituina -ilman pienintäkään homeenhäivää. Talven tullen, kun saamme enemmän sateita ja ilma tipahtaa muutaman asteen (n.28) on vuorossa operaatio vaatekaappi: Kaikki vaatteet kerran kuukaudessa ulos aurinkoon päiväksi. Kenkiä myöten. Auringonsäteet "kuivattavat" homeitiöt. Jos ei auta niin pyykkirumba käyntiin. Huhhuh. Että haistappa home.

Kosteus aiheuttaa monenlaista päänvaivaa, kurkistaessani takapihalle huomaan että takapihan(itse asiassa ei niinkään takapiha, mutta pieni service-alue) seinä on täynnä sammalta, jostain tiilenvälistä kurkistaa puunalku, puhumattakaan lattian liukkaista sammaleenaluista -ei muuta kun harja käteen ja klorittia seinille ja hommiin. Kun on saanut kuurauksen valmiiksi niin kalkkimaalia seiniin -se tappaa homeitiöitä ja auttaa (hiukan) taistelussa kosteutta vastaan.

"Aina kun tulet lomalle sun laukuista tulee "ulkomaiden haju"" Heh, toisin sanoen kosteuden ja homeen haju, eikös niin? Kuinka monet kerrat olen kuullut tämän lausahduksen!

Kolmantena listaani koristaa SÄHKÖ. Muistan Antonyn ollessa pienenpieni, muutaman kk ikäinen kun yritin laittaa vauveli tissillä yövaloa päälle. Lapsi melkein lensi seinään saadessani sähköiskun. Sormeeni tuli reikä ja siitä nousi savua. Eipä kannattakaan koskea sähkölaitteisiin ilman havaianas-sandaaleita, toimivat erinomaisina eristeinä. Silitys, sähkösuihkun päällelaitto, dvd-laitteiden ronklailu kaikki vain ja ainoastaan sandaalit jalassa. Näin vältämme perussähkötapaturmat kotona. Puhumattakaan jouluvaloista -niitä käsitellessä tarvitsee jo kumihanskatkin, jos haluaa selvitä ilman "tällejä". Mitähän Suomen "sähköturvaliitto" tähän toteaisi? Pistorasioista välähtelee salamia normaaliiin tahtiin kun irroitat tai laitat pistokkeen. Kotona luovuimme sähkösuihkustä (joka siis lämmittää vettä) ja nykyään suihkustamme satelee aurinkopäivänä haaleaa vettä ja sadepäivänä vuoristopurojen virkistävää vettä. Lapsetkin ovat oppineet hienosti käymään suihkussa hyppimällä (jos vesi on hiukan liian raikasta). Jos ylitämme raikkausrajan, lämmitämme lapsille vettä kattiloissa! Hahhahhaaa, uskoisitteko?