keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Arjen erilaisuuksia

Maa, jota tallaa melkein 200 miljoonaa asukkia, maa jonka pinta-ala on 25 milj. km2, suurempi kuin Eurooppa, pitää sisällään monenlaista matkaajaa. Näin suureen maahan mahtuu paljon kulttuurieroja, niin osavaltionvälisiä kun kaupunkien, kylien ja maaseutujen välisiäkin. Sosiaalieroista puhumattakaan.

Tasa-arvoisessa Suomessa kasvaneena meni pitkän aikaa ennenkuin todellakin ymmärsin ihmisten erot, tässä tapauksessa sosiaaliset erot. Maa, jossa peruskoulutus sukelsi syvään kuiluun n. 40 vuotta sitten, loi  vankan pohjan ihmisten sosiaalisille eroille -köyhät kyykkyyn ja ilman kunnon koulutusta -joka kuitenkin on pitkälle tarpeellinen, jotta elämässä pääsee mukavalle tasolle. Se, jolta löytyi takataskusta pätäkkää, maksoi koulun lapsilleen. Köyhyys luo tietenkin monimutkaisempiakin ongelmia, ei ainoastaan koulutuksen puuttuminen vaan myös oppilaiden puuttuminen -on perheitä, joissa jokainen talon asukki halutaan pitää töissä, lapsista lähtien. Lapset ovat oiva keino herättää ihmisten suojeluhalu kaduilla.

7 vuotta takaperin tilanne oli huomattavasti huonompi -muistan ikkunanpesijät, kerjääjät, temppujen tekijät liikennevaloissa, suurin osa lapsia ja nuoria äitejä. Ja itkin, ja kuinka tuntui pahalta kun ne pienen suuret silmät tulivat uniini. Syyllisyydentuntoisena avasin ikkunan ja sujautin 2 realia kerjääjän likaiseen käteen. sydän syrjälläni ajattelin auttavani poloista. Eikä tullut mieleenkään että kenties antamalla, tuen ihmisten pysymistä kaduilla. Jos jokainen autoilija sujauttaa kerjäläisen käteen 2 realia, siitä kertyy jo pieni omaisuus 8 tunnin aikana. Suurkaupungissa autojen jono on jatkuva ja 2 tunnissa saa helposti kokoon 100 realia (50 euroa). Onko siis moraalisesti oikein antaa kerjäläisille rahaa? Ei. Tai siis on, tai siis jos matkaajasta tuntuu sydämessä pahalta nähdä toivottomuutta? Parempi olla silti antamatta.

Muutama vuosi takaperin alkoi televisiossa pyörimään kampanja, joka tyrmäsi avunannon kerjäläisille. Autoilijat sulkivat ikkunansa ja lompakkonsa. Tulos: kerjäläiset vähenivät ja kauppiaat lisääntyivät. Positiivista. Brasilia elää suuren muutoksen aikaa -jos meillä Pernambucon osavaltiossa työttömyysprosentti huiteli 15% paikkeilla muutama vuosi takaperin, tänä päivänä eletään luksushetkeä -työttömyysprosentti on 5,8!! Siis oikeasti viisi ja risat! Hienoa, joka haluaa töitä, niitä varmasti saa tänä päivänä.


Calhetas ranta ja 28 asteinen meri
Onglemaksi on muodostunut osaava työnhakija -osaavaa työvoimaa on vaikea löytää, niinpä työvoimaa haetaan muista osavaltiosta ja muista maista -kaiken alan insinööreille on paljon paikkoja, ja palkkauskaan ei ole hassumpi -tunnen erään rakennusinssin, joka kääräisee edut pois lukien n. R$ 20 000/kk (9100euroa). Tunnen erään toisenkin, joka päätti lähteä kuljetusalalle 3 vuotta sitten ja käärii omasta firmastaan(palkkaa) tänä päivänä pyöreät R$ 100 000/kk (45 500euroa). Ei hullumpi juttu ollenkaan.

Tarinan toisella puolella onkin sitten hiukan vähemmän nollia -minimipalkka on (koillinen) R$ 622/kk(282euroa) ja sillä elää suuri osa kansasta. Minimipalkka nousee joka vuosi ja kohta Brasiliassa varmasti saavutetaan jonkinlainen sosiaalinen sekä koulutuksellinen tasa-arvo. Ei jokaisella maija meikäläisellä( itseäni tarkoittaen) pian olekaan varaa kotiapuihin ja lastenhoitajiin. Se on itse luututtava nurkat ja lastenhoito järjestettävä muilla tavoin.

Maracaípessa välipalaa hakemassa
Itse olen äimistellyt ja tulen aina äimistelemään ihmisten erilaisuutta -erilaisuutta joka on lähtöisin koulutustaustasta ja kasvuympäristöstä. Eriarvoisuus on täällä räikeästikin välillä esillä. Jos ajattelemme luokkajakoa, on luokka A, ökyrikkaat jotka rullaavat yksityiskoneella viikonlopuksi Italiaan katsomaan futismatsia, joilla on useita eri autoja, useita eri osoitteita ympäri Brasiliaa ja maailmaa, luokka jolta raha ei lopu. Luokka B, jotka ovat erittïn hyvin toimeentulevia, perheessä on useita autoja, asunto on luxustasoa, mutta lentokoneen sijasta parkkiruudussa saattaa seistä pikavene. Luokka C1 (ylempi keskiluokka), joka elää oikein mukavasti, pystyvät tarjoamaan lapsilleen hyvän koulun ja sairasvakuutuksen, ajavat uudella autolla, ottavat ehkä asuntolainaa. Luokka C2 (alempi keskiluokka) johon kuuluu paljon paljon brasilialaisia. Tämä on uusi luokka joka on kasvanut räjähdysmäisesti: ihmiset ovat uusia kuluttajia markkinoilla -heillä on rahaa, jota mielellään käyttävät perustarpeet hoidettuaan, "turhuuksiin". Lähtevät elämänsä ensi kertaa lomalle, hakevat pankista ehkä lainaa, saavat elämänsä ensimmäsen pankkikortin -luokka jolla on valtavasti volyymia. Viimeinen jäljelle jäävä luokka on  D, joka on kuihtumassa hyvää tahtia pois. D luokkaan kuuluvat tienaavat vähemmän kuin minimipalkan /kk.

Mikä tekee ihmisistä sitten niin kovin erilaisia? Ympäristö missä kasvoit, missä opit, ihmiset joiden kanssa opit ja jotka takoivat perusaatteet mieleesi. Suomessa en ole koskaan tavannut vastaavaa erilaisuutta, enkä koskaan tule tapaamaan. Totta on, että toiset opiskelevat enemmän, toiset ovat lahjakkaita kielissä, toiset matematiikassa, toiset muistavat historian monimutkaiset kiemurat, toiset osaavat selittää biologian salaisuudet pienintäkin yksityikohtaa myöten, mutta Suomessa silti, meillä on kaikilla sama lähtökohta, seisomme kaikki samalla jalustalla, koska meidän hieno koulutussysteemi on taannut jokaiselle pienelle ja isolle suomalaiselle hyvän lähtökohdan elämään. Suomessa jokainen osaa kirjoittaa ja puhua oikein (ainakin melkein). Jokainen tietää "perusetiketit" ja halutessaan niitä noudattaa. Jokainen osaa käyttää puhelinluetteloa ja pankkikorttia.


Ei hullumpi paikka opetella uimaan!
Ymmärtäessäni oikeasti sosiaaliset erot vaivuin jonkinlaiseen ymmärtämättömyyden tilaan -miten tälläinen voi oikeasti olla totta? Ja tätä yhä vieläkin ihmettelen. Joka päivä.

Sosiaaliset erot eivät tee Brasiliasta huonoa maata, eikä ihmisistä huonoja ihmisiä. Jokapäiväinen elämä saattaa sujuvuuteen ja ripeään toimintaan tottuneelle tulla yllätyksenä -aikataulut eivä pidä paikkaansa, ihmiset neuvovat monesti väärin, antavat puolikkaan tiedon kokonaisen sijasta (joka johtaa usein sujuvasti harhaan).

Brasilia on maa, jossa asiat avautuvat hitaasti. Brasilia on maa missä hyttyset ovat hiljaisia ja nopeita. Brasilia on maa missä on paljon iloa ja juhlaa. Brasilia on maa, missä asukit ovat maailman onnellisempia ja toiveikkaimpia. Brasilia on maa missä lapsia rakastetaan yli kaiken. Brasilia on maa missä luonto on näyttänyt kaikista kauneimmat temppunsa. Brasilia on maa jota rakastan!

tiistai 28. helmikuuta 2012

Oodi Oppaille

Joskus mielen valtaa ihan hurja ikävä. Arvaappa mitä? OPASAIKOJA. Voi opasaikojen aikoja. Sanoisin että elämäni parasta aikaa, se on sitä opasaikaa! Muistelen lämmöllä hetkiä opastalon terassilla, viiniä lipitellessä, kahvia lotkiessa ja päikkiä ja retkiä puidessa... Ensimmäinen Info 150 ihmisen edessä. Ja yksin. HUI. (Muistatko Sanna?) Hanian ensimmäinen kaupunkikierros (jossa pelkäsin eksyväni sokkeloisessa vanhassa kaupungissa. Elafonissin kahluusaaret ja vesipuistopäivystykset. Inglesin hurja asiakasralli ja Oo Las Palmas. Albufeiran ihanat falesiat ja vanhan kaupungin sardiinien tuoksut. Pattayan hurja yöelämä, kaikkine kummallisuuksineen. Kwaijoen ihana retki ja Jac Pier, oliko se Jac Pier? Bulgarian zopska-salaatti ja mafian bisnekset. Krabin uskomattomat maisemat ja tsunami. Madeiran levadat ja kiemuraiset vuoristotiet. Brasilia ja rakkaus. Voi sitä aikaa -voiko olla mielettömämpää työtä kuin matkustella, oppia miljoonia uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin? Oppia uusia tapoja, saada kosketus erilaisiin kulttureihin, joista imeä itselle ne parhaat jutut. Se on se opastyö.


Vuosien oppailun jälkeen olen täytttänyt elämän reppuni värikkäillä kokemuksilla, tiedolla ja erilaisilla persoonilla, joiden kanssa on jaettu kotia ja työtaakkaa vaihtelevasti. Ei se oppailu aina tietenkään parasta herkkua ole, on ongelmia, joihin pitää löytyä ratkaisu joskus aivan mahdottomia ongelmia, joihin itse asiassa ei ole yksinkertaista ratkaisua, mutta löydyttävä on. Monta kertaa asiakkaan kiukun ottaa henkilökohtaisesti, vaikka ei pitäisi. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta pitäisi. Tai haluaisi. Joskus täytyy kuunnella hipihiljaa vaikka korvat helottaa punaisena ja silmät pullistelee kiukusta -hetkinä jolloin tekisi mieli tempaista nimineula rinnuksista ja huivi kaulasta ja sanoa soronnoo -tämä opas lähti nyt. Se on sitä opasarkea.


On hetkiä jolloin kieli on solmussa ja puhe ei kulje täydessä retkibussissa -muistan erään kaupunkikierroksen kun kurkku rupesi takkuilemaan -bussin takaosasta lähetettiin 6 askia pastilleja opaspololle..Muistan valituksen oppaasta joka kertoi liikaa omia kokemuksiaan, koska asiakkaat olivat tulleet etsimään ja vierailemaan moskeijoissa (tosin Brasiliassa ei moskeijoita ihan joka nurkalta löydä..) Muistan pienet valkoiset valheet -opashan tunnetusti tietää kaiken niin maasta, maan alta kuin taivaasta. Kysyä voi siis mitä vain ja vastaus yleensä on jo hanskassa. mm tapaus Kalliolintu on ikuistettu erään asiakkaan videonauhalle. Kerran jouduin kylmiltäni (hätätapaus) kaupunkikierrokselle -kaupungissa jossa olin kerran käynyt maahan saapuessani ja aikaa oli kulunut jo useampi kuukausi. Se oli improvisointia parhaimmillaan.


Oppaalta vaaditaan improvisointikykyä, faktatietoa, halua kiinnostua ja ottaa selvää, kielitaitoa, ihmistuntemusta, sympatiaa, empatiaa, ja kaikenlaisia muita mahdollisia ihmissuhdetaitoja. Tarvitaan myös hiukan sairaanhoitoalaa, perustietoa lääkkeistä sekä joskus jopa äidillistä ja isällistä otetta. Joskus on tarvetta royhentää rintaa ja ottaa topakka asenne, kuten kollegani äkkijyrkkä osasi hienosti tehdä -eipä siinä silmille hypitty. Lisäksi on hyvä omata organisointikykyä, täsmällisyyttä ja matematiikkaa. Esiintymiskyky ja yleisön haltuunottamista ei suinkaan voi unohtaa -kutsuttakoon sitä "lavasäteilyksi¨ -joka jokaisella on omanlaisensa.


Omassa mielessäni kannan paljon muistoja, jotka nostattavat hymyn huulille: ihanista kollegoista, pitkistä illoista, ihanista asiakkaista, kiperistä tilanteista, omituisista matkaajista, oudoista opastaloista, tunteesta saapua uuteen kohteeseen, tutustua, nähda ensimmäiset asiakkaat ja kotiutua uuteen paikkaan ja menoon. Haistelut, maistelut ja uuden rytmin haku. Kunnes taas, ympyrä sulkeutuu kausi loppuu ja edessä on uudet haasteet uudessa kohteessa. Haikea hetki, joka samalla aiheuttaa kutkutusta vatsanpohjassa, koska edessä häämöttää jo uusi ovi!


Vielä tänäkin päivänä "kärsin" 6kk välisistä levottomuuskohtauksista. Ja syy on täysin tässä maailman parhassa työssä, jota tein aikani. Jälleen kerran kaivan albumit ja avaan kuvatiedostot koneelta, vaivun muistoihin ihaniin -tuoksuihin, hajuihin, tuntemuksiin, sydämen tykytyksiin, korvien helotuksiin... -ikävä on jopa "lypsymekkoa" kaikkine herkullisine ruutuineen!

torstai 2. helmikuuta 2012

Se eka päivä

Ensimmäinen koulupäivä takana ja toinen edessä! Eilinen olikin sitten aika tohinaa -aamulla lähdin töihin ja mieheni kanssa sovittiin että hän hakisi minut töistä 11:30, jos en ehdi kotiin ennen Recifeen (60km) lähtöä. Mieheni saapui hiukan ennen yhtätoista ja kysyi josko hän jäisikin kotiin hoitamaan "hommia" ja veisin yksin Antonyn kouluun, ok sopii. Pääsimme kotiin -ja mitä kummaa -siellä ne lapset nukkuu!!!! HUI. Kyllä nousi kiukkumittari punaiselle -kotona lastenhoitaja ja mieheni, jotka tietävät että lähtö on 11:30 -Antony ei ollut käynyt suihkussa, ei syönyt etc. huihui, mikä kiukku. No töpinäksi vain, Ruuat, syömiset, vaatteet ja eväslaukku olalle ja matkaan.

Matkalla huomaan ettei autossa ole bensaa=/ ja pahinta ettei itsellani ole kuin Suomalainen debit-kortti joka toimii hyvin harvoissa liikkeissa ja pankeissa=? Rahaa on matkassa 36 realia, joista tietulliin menee 7 realia ja loput 29 bensaan, niilla paasen juuri ja juuri eessuntaas.

Ehdimme koululle ajoissa ja Antsu oli into piukassa, odotti tutustumista uusiin tovereihinsa. Kun luokkahuoneen ovet aukesivat poika juoksi ensimmäisenä sisälle ja alkoi leikkiä. Mutta kylläpä äidin sydäntä kipristi: pieni poika suuressa maailmassa! Pienen pieni itkupuuska tuli ainoastaan poistuessani -ja sekin oli tosi pikainen -kyyneleet kuivattiin "machomaisella" raivolla tuhisten.

Tänään, toisena päivänä Antony heräsi aamulla jo kysymys mielessään -"koska lähdemme kouluun?"

Hyvin siis alkoi ja uskon jatkuukin!

Kotimatkalle lähtiessäni pysähdyin 3 automaatille jotta olisin saanut rahaa -ei mikään huolinut korttiani (ja huom. suurkaupungissa 1,2milj. asukkia, pysähtely ei aina ole helpointa..) Rahaa oli jäljellä 10 realia, jolla pääsisin juuri ja juuri kotiin asti (60km). Pysähdyin huoltoasemalle (bensavalo ei vielä palanut) ja latasin tankkiin polttoainetta. Niin luulin. 10 realilla pitaisi saada bensaa n. 3,5litraa, eli toisin sanoen körotellä sellaset 55km. 8kilometriä ajettuani bensavalo syttyi???? Mitä helvattua???? Pojat huoltoasemalla siis yksinkertaisesti huijasivat ja polttoaine ei koskaan valunut auton tankkiin, 10 realia kyllä kelpasi. Humpf!

Seuraaan kerran olen tarkempi, enkä höpötä jokaisen kanssa, kuten on tapana. Ja kuten myös tapahtui huoltsikka-asemalla -juttelin toisen tiskipojan kanssa kun toinen "tankkasi" autoani.

Huomenna haemme Antonyn kotiin ja pidämme lauantaina grillijuhlat koulun alkujen kunniaksi -Anna Sofian koulu alkaakin maanantaina!