The Key

Herätys

Viimeinen kulunut vuosi on ollut rankka. Niin rankka että viime viikolla koin herätyksen ja huomasin olevani lukossa. Kuin vankina pimeässä luolassa. Vankina omien tunteideni ja oman saamattomuuteni kanssa. Missä oli se hyvä energia ja virta, joka aina virtasi suonissani? Missä oli ihanat mahdollisuudet já uudet jutut jotka ennen suorastaan putoilivat syliini? Mitä oli tapahtunut?

Huonot asiat já vähemmän mukavat tapahtumat tuntuivat piirittävän arkeani. Huonon asian perään,toinen huono asia, kolmas, neljäs, viides... já “”huonolle tuurille” ei näkynyt loppua. Pahinta että oma mieleni kääntyi huonoksi, kykenin ajattelemaan vain “Mitähän seuraavaksi? “Ei ole rahaa” “Huono myynti” “En onnistu” “Ei ole ketään kenen kanssa jutella” “Lapset huutaa eikä tottele” já tätä rataa. Hyvin painavia já kurjia ajatuksia, ilman hyvää, ilman toivoa, ilman positivista värettä, joka on aina seurannut eloani.

Tiistaina valmistauduin tekemään tärkeäa puhelinsoittoa já kaivoin esille paperia já kynän, sekä vetäisin kirjahyllystä kirjan,jonka päällä olisi helppo kirjoittaa. Já siinä se oli, The Key. Aloin selaamaan kirjaa, muistin että hyvä ystäväni oli jättänyt sen muutama vuosi takaperin minulle luettavaksi. Ei ollut aikaa, eikä kiinnostusta, voimiakaan. Ja nyt, ihan tyhjästä kirja pomppasi syliini, ilman etsimistä, ilman tietoista halua lukea, muuttua etsiä muutosta. Nyt kahden päivän jälkeen olen melkein kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjasta olen löytänyt itseni ja nähnyt mitä itselleni on tapahtunut. Monelta sivulta tunnistin “entisen Riinan”, sen tyypin joka aina saavutti mitä halusi, sen tytön joka kärsi monen moisia vaikeuksia, eli hyvin kurjia aikojakin muttei koskaan vaipunut “voi minua raukkaa” fiilikseen.  Sen tytön joka on vuodattanut miljoonia litroja surun kyyneleitä, mutta aina rakastanut elämää. Sen tytön joka on aina rukoillut vaikeuksissa painivien puolesta. Sen tytön joka on pyytänyt apua ongelmien kanssa painiville. Sen tytön joka tiesi että kurjat ja ikävät asiat kuuluvat osaan arkea, eikä antanut vastoin käymisten kaataa. Sen tytön joka ymmärsi että  kurjat asiat käymme läpi jotta saavutamme jotain muuta.

Ja nyt, tiistaina, löysin itseni yhtäkkiä väsyneenä jatkuviin ongelmiin kotona ja töissä. Rahalliseen epävarmuuteen kyllästyneenä, pelkoon menettää perusasiat elämästäni ja The Key tupsahti syliini. Tupsahti koska tarvitsin sitä. Ja tarvitsen. Tarvitsin muistutuksen siitä että asiat voivat olla toisin. Tarvitsin muistutuksen siitä että positiivisuus tuo positiivisia juttuja, kiitollisuus saa hyvät energiat virtaamaan, ja avaa uusia ovia. Tarvitsin muistutuksen siitä että olemme itse vastuussa omasta onnestamme. Me itse, ei kukaan muu.

Act

Kuulin sisimmässani hyvän virran jälleen. Kehoni täyttyi energialla, sain uuden ilmeen kasvoilleni, suuni kääntyi hymyyn ja tunsin voimieni palaavan. Olen sulkemassa pikkuputiikkiani joka täytti viikko sitten 2vuotta. Hankala paikka yrittäjälle, joka on laittanut pieneen putiikkinsa sielunsa ja sydämensä (ja rahansa), rakentanut ja koonnut liikkeen oman näköisekseen. Ja yhtäkkiä pufs –täytyy tehdä päätös. Vaikea, surullinen päätös.  Antaa periksi jostain mitä on rakentanut, hui miten kurjalta se tuntuu. Mutta kuten jo aikasemmin sanoin –uskon että on tulossa jotain parempaa ja suurempaa, uusia mahdollisuuksia.

Kirja, The Key, toi takaisin osan hyvästä energiastani ja sai minut muistamaan kuinka tärkeää on luoda suhteita (olen PALJON kotona lasten kanssa ja koen vaikeaksi lähteä ihmisten ilmoille), kuinka tärkeää on “interacting” jotta energiavirta pystyy kulkemaan vapaasti. Energianvaihtoa tapahtuu luonnossa sekä ihmisten kanssa. Kuokkien kukkapenkkiä, ranta tai metsäkävelyllä, meri tai järviuinnilla, tai ihmisten parissa. Ilman energiavaihtoa, virrat seisovat sisälläsi etkä pääse mihinkään suuntaan, lukkiudut huolinesi pimeään luolaan, ja pahimmassa tapauksessa masennut, ja menetät elämänhalusi.

Moni varmaan mielessään näkee minut, Kangasalan plikan täällä auringon alla, tropiikissa, paratiisissa hyvin hyvin onnekkaana, eläen huoletonta paratiisimaista elämää. Ja itse asiassa elänkin, hyvää elämää huolineen ja murheineen. Kuinka sitten päädyin tänne, oli oma haluni. Oma sitkeyteni ja rohkeuteni tehdä hulluista hulluin päätös, jäädä tänne. Jos joku kysyy, oliko päätös helppo –oli. Päätös oli helppo pienen harkinnan jälkeen, uskoin itseeni ja unelmaani. Tärkeintä on tiedostaa että Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Vastuussa ei ole äitisi, ei isäsi, ei perheesi, ei ystäväsi, ei työpaikkasi eikä kukaan muu, vain SINÄ ITSE. Itse luot omat unelmasi ja riippuu itsestäsi saavutatko unelmasi vai et. Jos houkutat negatiivisia asioita –kurkkaapa mielesi sisälle –ovatko ajatuksesi hyviä vai huonoja? Jos kaikki mihin kosket menee “pilalle”, millä asenteella lähdet liikkeelle? Kun tapahtuu jotain “kurjaa” ryvetkö kurjuudessa, vai koitatko nähdä asioiden toisen puolen, positiivisen opettavan puolen? Teetkö oikeasti kaikkesi ollaksesi onnellinen? Pyritkö oikeasti onnellisuuteen vai nautitko valittamisesta ja kurjissa asioissa kylpemisestä?

Viimeinen vuosi on ollut yksi rankimpien vuosien listalla. Mieheni sairaus ja taloudellinen epävarmuus (Brasiliassa ei ole minkäänlaista sossua, Kelaa tai muutakaan valtiollista instituutiota auttamassa vaikeuksissa) ovat levänneet harteitteni päällä kuin raskas musta viitta. Viitta,joka ajoi mieleni melkein hulluuden partaalle : ahdistuneena muistelen erästä kipujen siivittämää aamupäivää, jolloin mieheni sai paniikkikohtauksen kotona, kipujensa ja rahahuolien vuoksi. Mieheni kouristelessa ja mongertaessa soitin ambulanssia, jonka saapuminen kesti melkein TUNNIN. Ambulanssin ja sairaalavierailun jälkeen palasimme kotiin ja ystävämme olivat UNOHTANEET jättää meidän avaimen piilopaikkaan. Ystävämme olivat lasten kanssa. Mieheni oli raivosta ja kivuista soikeana ja mina etsin itkien lapsia ja ystäviämme (kukaan ei vastannut puhelimeen) pitkin Porto de Galinhasin rantoja. Itkin ja itkin ja itkin ja tunsin itseni pienen pieneksi eksyneeksi hiekanjyväksi. Vieläkin kourii mahaa kun muistelen tuota päivää. Ja tunnetta, hetkeä jolloin voimasi ovat yksinkertaisesti lopussa ja tunnet olevasi kuilun partaalla, valmiina putoamaan pimeyteen. Sitä tunnetta en toivo kenellekään. Ja jos joku sen tunteen joskus saa sisäänsa, pyydä apua. SOita ystävälle, etsi korva joka kuuntelee, mutta älä jää yksin!

Hassua on että mieheni sairastumisesta on nyt vuosi. Vuosi ja saavun tähän pisteeseen. Pisteeseen joka loi halun saada entinen nykyinen Riina takaisin. Se tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu nähda valo ja positiivisuus. Hvältä tuntuu saada luottamus elämään takaisin. Uskoa siihen että rahahuolet väistyy ja talous tasapainottuu. Hyvältä tuntuu kyetä nauttimaan hetkestä jota elät ja olla kiitollinen tapahtumista ja kaikesta siitä mitä sinulla on ja kuka olet.

Kaikille suosittelen kirjan lukemista: THE KEY (Joe Vitale)

Halauksin ja superposiitivisin viboin Riina

Ikava

Viime viikot ovat kuluneet ikavaa potien! Voih, on aika hurjaa olla kaukana siita "vanhasta" ja opitusta rutiinista.

Meilla Pernambucon osavaltiossa alkoi poliisilakko tiistai-iltana. Suomessa se ei varmaan mikaan maata mullstava juttu ole,mutta meilla se todellakin mullisti kaiken: Lasten koulu oli kiinni eilen, ampumavalikohtauksia siellatalla, aseelliset ryostot kaduilla ja me perus matti ja maijameikalaiset paniikin ymparoimana. Jarkyttavinta ei kuitenkaan ollut aselliset ryostot ja ampumavalikohtaukset, vaan liikkeiden ja kauppojen ryostot ja vandalismi: osa meista perus maija ja mattimeikalaisista osallistui naihin valtauksiin ja muina miehina kantoivat tavaraa ulos kaupioista -TVt, jaakaapit,hellat, pesukoneet matkasivat monenlaisen kulkijan harteilla kohti kotia... Joku fiksu otti avukseen kottikarryt kun paatti tyhjentaa supermarkettia -kaikki vessapaperista ja jauhopaketeista lahtien havisivta kauppojen hyllyilta.

Tallainen nayttamo sai itseni kauhistumaan -millaisetn ihmisten keskella elan elamaani? Mista tulee tallainen rotu? Ihmiset varastivat omalta "naapuriltaan", ihan noin vain, hymy huulilla. Ja syyllinen on kuka? HALLITUS. POLIITIKOT. KORRUPTIO.

Tmana maan koulutus taytyy saada tuotapikaa kuntoon -tallainen viidakkomeininki ei tule paattymaan hyvin -kukaan ei valita mistaan, eika ihmisilla ole minkaanlaista moraalia, puhumattakaan periaatteista!

Taman paivan uutisissa oli otsikko: Lakko loppui, mutta hapea jai. HAPEA? On hapea olla todistamassa tata surullista nayttamoa jossa ne tavalliset brasilialaiset tyhjentavat kauppoja, kuinka ihmiset lahtevat paa kolmantena jalkana mukaan vandalismiin. Aarimmaisen surullista. Ja yokottavaa.

Poden ikavaa kotiin, Kotiin? Suomeen, raikkaiden tuulten aarelle, tappamaan hyttysia, ihmettelemaan joka paikan hiljaisuutta. Nauttimaan puhtaasta luonnosta ja pehmeasta jarvivedesta. Istuskelemaan ystavien kanssa ja hopotellen aamuun asti. Viimeisesta suomivierailusta tulee jo 3vuotta. 3 VUOTTA. Se on ihan aarimmaisen pitka aika olla kaymatta juurillaan. Pitka aika olla ilman hopottelytuokioita. Pitka aika olla kokematta paluukulttuurishokkia. Pitka aika.

Jos miettii liikaa, tulee surulliseksi. Sen takia on hyva haudata ja keskittya taman hetken iloihin. Auringonousuun ja jokapaivaiseen rantamaisemaan. Siihen maisemaan, johon moni mieli haikailee. Kolibrien vierailuun aamuisin ja sammakkojen lauluun iltaisin.

Tropiikissa siis kaikki ihan hyvin.

Arki sairastuvan jalkeen

Luvattoman pitka aika viime postailusta! Aika tuntuu menevan siivilla ja paivat,viikot,kuukaudet hujahtaa hetkessa.

Sairaskuukausien jalkeen arki on ottanut jalleen oman uomansa ja elama on melkein normaalia. Melkein siina mielessa, ettei meidan elama ole koskaan normaalia. Luulen etta taalla yleisesti kenenkaan elama ei ole normaalia. Ja mita se on se normaali. Itselleni normaali elama olisi A)Organisoitu hienosti B)siisti koti C)rahaa jonkin verran C)kivat kotiviikonloput D)suunnitelmista kiinnipito E)elama ilman kokonaisvaltaista sotkua. Kokonaisvaltaisella sotkulla tarkoitan, kodin,perheen,laskujen,rahojen kaikkien mahdollisten tekijoiden sotkua omassa elamassani.

Mieheni on onneksi parantunut hienosti! Joulukuisesta leikkauksesta on muistona 10cm arpi, mutta fysiikka pelaa hienosti -juoksu ja pyoralenkit seka uintisessiot kuuluvat paivittaiseen rytmiin ja kuukauden paasta paasee surffaamaan. -jos luutuminen on tapahtunut oikein. Mieheni on keskittynyt paranemaan kaikin mahdollisin tavoin -positiiviset ajatukset ja fyysinen harjoittelu on tuonut tulosta.

Jalkikateen sairaskuukausia miettiessa,ihmettelen etta olen suhteellisen normaalina selvinnyt. Paine oli valtava ja sairasaika tuntuu olevan yksi elamanpatka minka elimme pimeassa tunnelissa,ja niin mahdottoman yksin. Eivat ihmiset edes meidan lahella ymmartaneet miten elama oli kaatumassa. Kuinka synkkia oli ne paivat ja ne yot,joina kukaan ei pystynyt nukkumaan. Lapset siina sivussa, katsomassa kummaa naytelmaa kipujen keskella. Kuinka kipu iskee niin kovasti ja jatkuvasti,ilman etta mikaan laake auttaa. Ja puolisona koitat auttaa, mutta kivun ollessa niin suuri ei lasnaolollasi ole mitaan merkitysta. Kuinka atleettinen nuori mies kuihtuu kuihtumistaa ja alkaa muistuttamaan 70v.vanhusta. Ihan kauhea kokemus. Kauhea ja samalla rikastuttava. Kauhea siina mielessa, etta jos mieheni vietiin kivunsietokyvyn rajoilla, minut vietiin jarjissapysymisen rajoille. Tuntui etta elama oli kaatumassa -vahan niin kuin korttitalo -huojuu,huojuu ja odottaa sita viimeista puhallusta. Ja hulluinta etta olen aina elanyt "unelmaani todeksi". Kauhun hetkien keskellakin.

Muistan elavasti yhden marraskuun paivan kun vein lapsia kouluun(60km:n paahan) ja koko tunnin ajomatkan itkin. Itkin ja itkin. Ja itkin. Ja lapset,ihmettelivat peloissaan mita oikein tapahtuu. Ja itkusta ei vaan tullut loppua. Siina matkalla tein melkein paatoksen erota,pakata tavarani ja paeta. Paeta todellisuutta ja tuskaa. Paeta kivun tayttamaa arkea, josta ei ollut ulospaasya. Paeta pahaa oloa ja huonoja tunteita. Paeta yksinkertaisesti kaikkea, laittaa piste unelmalleni.

Mutta elama vie, jolla on uskoa on toivoa. En paennut, sain terveen "paani" takaisin ja otin ohjat uudestaan kasiini. Vaikeuksien keskella kaipaa ystavia, kaipaa korvia joille kertoa, jakaa paha mieli,puhaltaa ulos ahdistukset. Kaipaa ihmista joka oikeasti ymmartaa. Vuodet kaukana on vahvistaneet ja antaneet uudenlaisia selviytymiskeinoja, selviytymiskeinoja itsesi kanssa,kaukana "teista" jotka oikeasti... Takalaisia tovereita on paljon, mutta niita oikeita ystavia on vahan. Ystava on se jolla on vaikeuksien yllattaessa aikaa, joka antaa olkapaan johon nojata ja joka itkea tihrustaa kanssasi, jotta voi ottaa hippusen painavasta taakasta. Onneksi elamaani on eksynyt tallaisia ystavia.

Elama on sairauden poistuttua parantunut "satasella", sekainen arki tuntuu juhlalta ja riidat laskujen maksuista tuntuu pikkiriikkisilta. Onneksi saan jatkaa elamalla unelmaani todeksi.