Arki sairastuvan jalkeen

Luvattoman pitka aika viime postailusta! Aika tuntuu menevan siivilla ja paivat,viikot,kuukaudet hujahtaa hetkessa.

Sairaskuukausien jalkeen arki on ottanut jalleen oman uomansa ja elama on melkein normaalia. Melkein siina mielessa, ettei meidan elama ole koskaan normaalia. Luulen etta taalla yleisesti kenenkaan elama ei ole normaalia. Ja mita se on se normaali. Itselleni normaali elama olisi A)Organisoitu hienosti B)siisti koti C)rahaa jonkin verran C)kivat kotiviikonloput D)suunnitelmista kiinnipito E)elama ilman kokonaisvaltaista sotkua. Kokonaisvaltaisella sotkulla tarkoitan, kodin,perheen,laskujen,rahojen kaikkien mahdollisten tekijoiden sotkua omassa elamassani.

Mieheni on onneksi parantunut hienosti! Joulukuisesta leikkauksesta on muistona 10cm arpi, mutta fysiikka pelaa hienosti -juoksu ja pyoralenkit seka uintisessiot kuuluvat paivittaiseen rytmiin ja kuukauden paasta paasee surffaamaan. -jos luutuminen on tapahtunut oikein. Mieheni on keskittynyt paranemaan kaikin mahdollisin tavoin -positiiviset ajatukset ja fyysinen harjoittelu on tuonut tulosta.

Jalkikateen sairaskuukausia miettiessa,ihmettelen etta olen suhteellisen normaalina selvinnyt. Paine oli valtava ja sairasaika tuntuu olevan yksi elamanpatka minka elimme pimeassa tunnelissa,ja niin mahdottoman yksin. Eivat ihmiset edes meidan lahella ymmartaneet miten elama oli kaatumassa. Kuinka synkkia oli ne paivat ja ne yot,joina kukaan ei pystynyt nukkumaan. Lapset siina sivussa, katsomassa kummaa naytelmaa kipujen keskella. Kuinka kipu iskee niin kovasti ja jatkuvasti,ilman etta mikaan laake auttaa. Ja puolisona koitat auttaa, mutta kivun ollessa niin suuri ei lasnaolollasi ole mitaan merkitysta. Kuinka atleettinen nuori mies kuihtuu kuihtumistaa ja alkaa muistuttamaan 70v.vanhusta. Ihan kauhea kokemus. Kauhea ja samalla rikastuttava. Kauhea siina mielessa, etta jos mieheni vietiin kivunsietokyvyn rajoilla, minut vietiin jarjissapysymisen rajoille. Tuntui etta elama oli kaatumassa -vahan niin kuin korttitalo -huojuu,huojuu ja odottaa sita viimeista puhallusta. Ja hulluinta etta olen aina elanyt "unelmaani todeksi". Kauhun hetkien keskellakin.

Muistan elavasti yhden marraskuun paivan kun vein lapsia kouluun(60km:n paahan) ja koko tunnin ajomatkan itkin. Itkin ja itkin. Ja itkin. Ja lapset,ihmettelivat peloissaan mita oikein tapahtuu. Ja itkusta ei vaan tullut loppua. Siina matkalla tein melkein paatoksen erota,pakata tavarani ja paeta. Paeta todellisuutta ja tuskaa. Paeta kivun tayttamaa arkea, josta ei ollut ulospaasya. Paeta pahaa oloa ja huonoja tunteita. Paeta yksinkertaisesti kaikkea, laittaa piste unelmalleni.

Mutta elama vie, jolla on uskoa on toivoa. En paennut, sain terveen "paani" takaisin ja otin ohjat uudestaan kasiini. Vaikeuksien keskella kaipaa ystavia, kaipaa korvia joille kertoa, jakaa paha mieli,puhaltaa ulos ahdistukset. Kaipaa ihmista joka oikeasti ymmartaa. Vuodet kaukana on vahvistaneet ja antaneet uudenlaisia selviytymiskeinoja, selviytymiskeinoja itsesi kanssa,kaukana "teista" jotka oikeasti... Takalaisia tovereita on paljon, mutta niita oikeita ystavia on vahan. Ystava on se jolla on vaikeuksien yllattaessa aikaa, joka antaa olkapaan johon nojata ja joka itkea tihrustaa kanssasi, jotta voi ottaa hippusen painavasta taakasta. Onneksi elamaani on eksynyt tallaisia ystavia.

Elama on sairauden poistuttua parantunut "satasella", sekainen arki tuntuu juhlalta ja riidat laskujen maksuista tuntuu pikkiriikkisilta. Onneksi saan jatkaa elamalla unelmaani todeksi.