Lauantaina koin jotain erityisen mullistavaa: mieheni, joka brasilialaisuudestaan huolimatta elää stressantuneena (ammatin varjopuolia) sai sairaskohtauksen. Ja mehän olemme nuoria!
Kaksi viimeistä viikkoa puolisoni on kulkenut apatian ja hermostuneisuuden rajamailla-johtuen selkävaivasta joka tainnutti hänet sängyn omaksi 5 viikkoa sitten. Ja tämä aika teki tehtävänsä -mieli ei enää jaksanut kestää liikkumattomuutta ja neljän seinän sisällä vankina oloa: hän sai sairaskohtauksen -kädet ja kasvot menivät tunnottomiksi, kieli alkoi valua kurkkuun ja puhe muistutti mongerrusta. Käsivarret käpertyivät rinnan ylle pakonomaisen voimakkaasti ja rintaa pakotti. LApset leikkivät kaikessa rauhassa legoilla ja nukeilla, soittaessani ambulanssia sydän tykyttäen ja hyvää energiaa miehelleni antaen.
Hetki jolloin katsoo näin suurta tapahtumaa silmästä silmään, saa kunnioittamaan elämää enemmän. Jos kulkee liian lujaa, saattaa ylittää rajansa. Kaikkea ei voi tehdä vaikka haluaisi. Kaikkeen ei pysty, vaikka pitäisi. Elämän onni on jokaisessa päivässä. Mieheni katsoessa epätoivoisesti lapsiaan keskellä sairaskohtausta ja toteavan: "mutta minähän rakastan lapsiani", samalla miettien että eihän tämä nyt näin voi päättyä.
Kunpa sitä muistaisi aina rakastaa,koskettaa, sanoa kauniita sanoja,olla kärsivällinen, välittää ja olla läsnä. Ja nauttia,iloita ja olla onnellinen. Onni ei tarvitse isoja asioita. Onni on sisällä ja elämässä itsessään. Onni on puolison halaus, kosketus. Rakkaan vartalo. Lapsen nauru. Rutistus.
Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Ja mieheni on opittava kontrolloimaan stressiä. Lapsille päivän kohokohta oli kun isi lähti ambulanssilla. Kohokohta hyvässä mielessä: se oli jotenkin supercool!
Tänään kiitän elämääni, perhettäni, ihania lapsiani, superrakkaita ystäviäni kaukana ja lähellä, kaikilla teillä on paikka elämässäni ja olette aika-ajoin mielessäni. Rakastetaan enemmän ja stressataan vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti