Miehen ja naisen eroja vol. 2

Mieliaiheeseeni: miesten ja naisten eroihin. Kateellisena ja tietenkin hiukan ärsyyntyneenä seuraan vierestä, jälleen kerran, taitavaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Miten se pystyy? Kuinka kummassa se ehtii? Mietin itsekseni ja ihmettelen miehen KYKYÄ vetäytyä arjesta sivuun ja ottaa se TÄRKEÄ OMA HETKI.

Miehet ovat kadehdittavan taitavia tässä. Tänään kuulin kommentin komearaamiselta mieheltäni, joka käyttää kaiken (vapaa)-aikansa surffaamiseen : "Niin, mielestäni olet kyllä hiukan laiska, koska et tee mitään, hyvin ehtisit aamulla, jos vain haluaisit", tarkoittaen etten liikuta itseäni enää juoksulenkeille enkä kuntosalin puolelle -puhumattakaan joogatunneista tai stepistä.

Jäin suu auki. En suinkaan yllättynyt kommentista, vuosien yhteiselo saa mielen jo arvaamaan toisen kommentit,sen sijaan jäin jälleen kerran ihmettelemään
A) kuinka mieheni luulee että pyykit peseytyvät?
B) luuleeko hän että lautaset ja kattilat ja padat tanssivat itsensä puhtaiksi?
C) entä riisit ja lihat, perunat ja vihannekset nekö hyppelehtivät itsekseen patoihin kypsymään
D) peseytyykö huonosti toimiva vessamme itsekeen, automaattisesti (WC pontto luvulta 1960...)

Miksi minä, nainen, olen auttamattoman onneton tässä tehtävässä -OTA AIKAA ITSELLESI JOKA PÄIVÄ. Miksi? Olen laiskotellut 6kk -en ole käynyt kuntoilemassa ja tuulettamassa hermojani -sen sijaan hoidan meidän huushollia ja kahta yritystä, joissa kaikissa kolmessa olen myös töissä. Ja pahin kulmakiveni on tällä hetkellä AIKA. Se kallisarvoinen aika. Omatuntoni kolkuttaa, koska en kykene viettämään lasten kanssa niin paljon kuin haluisin, kotini ei ole yhtä siisti kuin haluasin, työvuori kasvaa kasvamistaan ja rahaakin pitäisi olla enemmän. Ja pitäisi löytää se pieni hetki kehon ja mielen huoltoon.

Mies se on erinomaisen taitava irtautumaan ja ottamaan oman tovin -tänään pyrähdin lounaan jälkeen töissä -kun tulin takaisin, mieheni oli makuuasennossa, ruokalevoilla. Lapset olivat kotona. Ja kaikki oli rauhaista. Huusholli tietenkin himpsunhampsin ja sekaisin. Uskomatonta ajattelin. Miksi en itse kykene samaan?

Miksi minua hermostuttaa ja ärsyttää sotkuinen koti, likaiset astiat, pesemätön vessa, pyykkivuori ja kaikki muut mahdolliset hoitamattomat työt??? Miksi mieluummin käytän irtoavan tunnin huushollin kunnossapitoon, kuin oman itseni hoitoon? Miksi en vain unohda sotkuja ja kasaantuvia töitä ja lähde tunnin lenkille, tai kuntosalille, tai joogaan?

Siksi koska olen nainen. Sisälläni oleva nainen on monimutkainen kokonaisuus, joka haluaa että kaikki asiat ovat kunnossa ja ennenkuin ne kaikki asiat ovat kunnossa nainen kuvittelee ettei hänellä ole aikaa itsensä huoltamiseen. Kuvittelee ettei hän voi ottaa tunteroista, koska joku maailman tärkein asia jää huoltamatta.

Täytyy myöntää, hiukan irvistellen kylläkin, että IHAILEN . Ihailen miesten tapaa osata irtautua ja unohtaa "tärkeät" päivän työt. Tiskivuori saattaa ulottua jo olohuoneeseen, mutta aina on aikaa surffille. Pyykkivuori ulottuu kattoon, mutta kylläpä sitä yhden futismatsin voi vielä katsoa. Lattiapinta-alaa ei ole näkyvissä ollenkaan, mutta ehtiihän ne lelut sitten myöhemminkin raivaamaan -varpailla hipsiminen onnistuu vielä lelujen väleissä.

Päätän ensiyön aikana meditoida itselleni "olemiesjaotaomaaikasi" -kyvyn. Ehkä jos keskityn oikein kovasti, pystyn unohtamaan tärkeimmät työt ja keskittymään hetkeksi itseeni. Ainakin yritän.

Äiteilyä

Eilen törmäsin erääseen artikkeliin/kolumniin jossa kirjoittaja pohti omiin havaintoihinsa pohjautuen nykyajan "vapaampaa" ja ymmärtävää kasvatusta, joka luo lapselle "rajattoman" maailman ja samalla tunteen että on kaikkivoipa. Kirjoittajan mukaan ymmärtävän kasvatuksen myötä ovat lisääntyneet huutelut, väkivallanteot, ampumiset ja muut raakuudet. Ja tästäpä pulpahtelikin mieleeni tuhansia ja satoja ajatuksia ja mielipiteitä. Ja väkisinkin aina vertaan Suomea ja Brasiliaa.
Brasiliassa lapset kasvatetaan "ymmärtäväisesti" -itselleni ehkä joskus liiankin ymmärtäväisesti.  Mutta. Brasilialaisella on usein erittäin hyvä itsetunto, korkea kansallistunto, sisäinen ilo ja luonnollinen ystävällisyys. Brasilialaiset tekevä ja saavat helposti ystäviä. Kaikki mahdollinen ja mahdoton ollaan valmiita jakamaan -omasta ruoka-annoksesta, olkoon se sitten hodari tai salaatti tai pihviannos tarjotaan aina ensin muille, samoin menetellään juomien kanssa. Yhteiskunnassa elää jakamisen periaate.
Itse muistan erään illanistujaisretken opasajoilta, jossa maisteltiin paikallisia makuja; yksi illan herkuista oli paistettu juusto, joka oli tarkoitus pilkkoa brasilialaisittan ja jakaa kaikkien kesken. Eräs suomalainen kuitenkin iski haarukan juustokönttiin ja söi koko juuston. Ja olen varma ettei tässä tapauksessa käynyt mielenlaidassakaan että annos oli tarkoitettu kaikille.
Lapsen kasvatuksen voimakkain lähtökohta on rakkaus. Brasiliassa lähes kaikki rakastavat lapsia, eivät häiriinny lapsen itkusta tai metelistä. Jos lapsi kiukuttelee yleisellä paikalla ihmiset tulevat hyväntahtoisesti juttelemaan lapselle, koittaen auttaa äitiä tai isää kiukkupirpanan kanssa. Lapset huomioidaan aina, heille jutellaan yhtä lailla kuin aikuisillekin (joskus jopa enemmän) ja tehdään heti ensi metreiltä selväksi että lapsi on tärkeä. Miehet, ikään, kokoon ja näköön katsomatta lepertelevät  ja leikittävät lapsia. Poikalapset leikkivät tyttölasten kanssa ja lepertelevä vauvoille. Hyvissä ravintoloissa on lapsille leikkipaikka. Ostoskeskuksissa on lapsille oma puuhapaikka. Brasiliassa vauva elää ensikuukaudet sylissä. Rattaita käytetään vähän. Ainakin Suomimittarilla.Ostareilla lapsi kulkee sylissä tai kävelee. Ravintoloihin lapset ovat tervetulleita. Vanhemmille pienten lasten kanssa on erillinen jono supermarketeissa ja kassantäti juttelee lapsille.
Brasiliassa äitinä olo kivaa. Tuntuu hyvältä ettei lapsesi häiritse kanssaihmisiä. Omani ovat enemmän brasseja kuin suomalaisia. Äitinihän sen nätisti totesi, että kyllä niissä brassiveri virtaa. Niin, kun on niin paljon virtaa. Tampereella äitini synttärilounaalla kaatui pöytään kokis, tuolille tyttöni oksensi ja muutenkin seurueemme oli keskimääräistä äänekkäämpi. Kun 3 tunnin lounassession jälkeen keräilimme tavaroitamme, tuli tarjoilija rupattelemaan. Kysyi mistä seurueemme on ja totesi että "niin Italialaisetkin ovat aika äänekkäitä, mutta lapset ovat kyllä kovan kurin alla." Siihen totesin ¨nauraen että "nii-in, olemme vielä aika kaukana Italiasta" Anoppini seurasi uteliaana toista lapsiperhepöytää jossa 1vuotias istui hissunkissun syöttötuolissa ja 4 vuotias söi paikoillaan hipihiljaa ja rauhassa ranskanperunoita ja nakkeja -ihmetteli kuinka ne nyt noin?
Asioilla on toinenkin puoli. Toki. Eräänä päivänä 2vuotias kärsi kiukkukriisistä ja minä suomalainen äiti annoin lapsiparan itkeä. Olimme kotona. 15minuutin jälkeen kuulin taputusta (täällä taputellaan kun ei ole ovikelloja) ovemme takaa ja naapurista oli tullut nainen katsomaan mitä tapahtuu kun lapsi itkee niin kovin. Oli silminnähden yllättynyt kun avasin oven ja totesin että 2vuotiaalla on nyt kriisi. Nainen (n.10v. nuorempi kuin minä) ei näyttänyt ymmärtävän ollenkaan -aih, ajattelin että lapsi oli vain isänsä kanssa -mitä jos lähtisit kävelemään (tarkoittaen lapsi sylissä kukkien ja puiden katselua) lapsen kanssa, haluatko että minä vien, voin kyllä auttaa.. Tavoite on siis saada lapsi lopettamaan itku, millä tahansa lepyttelykeinolla, eikä antaa lapsen itkeä. Suomalaisessa päässäni mietin että kyllä se itku siitä loppuu itkemällä (jos vaan omat hermoni jaksavat).
Lapset myös kulkevat vaipoissa äärettömän pitkään jopa 4v. asti, syövät tuttia joskus  7vuotiainakin ja juovat tuttipullosta jopa 10v.!!!
Joka maassa ja joka perheessä on omat tapansa. Itseäni ihan kutkuttaa ajatus että 16v. Antony kulkee äidin kainalossa tai oikeastaan äiti kainalossa ostarilla. Niin ne teinipojat täällä tekee.
Kasvatuksen tärkein lähtökohta on rakkaus. Kun olet rakastettu, opit rakastamaan. Kun saat kehuja, opit kehumaan. Kun tunnet itsesi tärkeäksi, opit myös arvostamaan muita. Kun sinulle puhutaan, opit puhumaan. Kun sinua halataan, opit halaamaan. Hyvä tulee hyvän luo -kun kuuntelen omien villiveristeni leikkejä, useimmiten hymy nousee huulille. Onneksi. Halaus kaikille vanhemmille -vanhemmuus on elämämme tärkein tehtävä!

Vimmoja.

Syntymäpäiväni lähenee ja joka vuosi huomaan kärsiväni yhä vielä samasta ongelmasta nimeltä VIMMA. Minulla on erilaisia vimmoja jotka tulevat esiin erilaisissa yhteyksissä -on siivousvimma joka herää joskus aamukuudelta kun huomaan harjaavani lattiaa tai järjesteleväni keittiön kaappeja. On oppimisvimma, kun huomaan seikkailevani internetissä etsimässä itseni kehittämiskursseja, kielikursseja, käsityökursseja. On sosiaalivimma, jolloin kaipaan ihan äärettömän paljon seuraa, sellaista höpöttelyseuraa, tiedättehän? Sen tukahduttaakseni puhun suut ja silmät täyteen asiakkailleni. Raukat kuuntelevat nöyrästi ja ostavat lentolippuja 2 tuntia toimistossani. On ostosvimma, kauneusvimma ja pahin kaikista on kuntoiluvimma. Näiden lisäksi löydän kaapistani järjestelyvimman, "hyväelämä"-vimman, ihonhoitovimman, "heitäpoistavaroita"-vimman ja "aloitauutta"-vimman. Elämäni saapuu lukuun 36 ja kaappiini tuntuu ilmestyvän joka vuosi uusia vimmoja.

Vimmat olen haalinut itselleni vuosien myötä. Vimmojen tarkoitus on tehdä oloni mukavaksi, tuntea itseni hyödylliseksi ja ennenkaikkea kiireiseksi. Mieheni saa harmaita hiuksia vimmoistani -harja kädessä heiluva vaimo on kauhistus. Ainakin aamukuudelta. Tavaroita poisheittelevä vaimo joutuu myös tuomioistuimen eteen heitettyään vanhoiksi lukemansa surf-evät kaatopaikalle. Lapsiraukat joutuvat koville vimmaisen äidin edessä -pitää järjestää ja järjestää ja laittaa lelut OIKEISIIN laatikoihin. Kodinhoitaja ei myöskään pääse helpolla -vimmaemäntä kulkee perässä tarkistamassa siivousjälkiä -sormen heilautus tasoille paljastaa laiskan pölyjen pyyhkijän..

Kuntoilu helpottaa mahdotonta vimmaisuutta. Liikunta tasapainottaa energiatasoa ja kääntää vimmanappulat pienemmälle. Mutta siinä sitten ollaan kun se kuntovimmakausi päättyy -kaikkien mahdollisten vimmojen riivaamana jälleen kerran.

Nyt elän kuntovimmakauden jälkeistä "kaikkivimmat"-kautta ja tunnen oloni pursuavaksi. Haluan aloittaa uutta, työstää vanhaa, siivota, järjestää ja kaikkea muuta mahdollista. Tälläisen kauden aikana sitä usein kuitenkin tulee huidottua sinne tänne, saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi. Mutta toisaalta, miksi aina pitää saada jotain "järkevää aikaiseksi"?

Päätänpä siis jälleen kerran nauttia kaikista vimmailuistani ja aion kehittää jonkin uudenkin tälle "36-luvulle". Positiivisuus- ja elämäonihanaa -vimman riivamana uskoisin että tästä tulee oikein hyvä 36 -luku!

Kielikylpysolmussa

Huh tätä kielien sinfoniaa. On suomea, on englantia, on portugalia. Monikielinen elämä on hassua ja välillä raskasta. Lapseni puhuvat portugalia ja kuulevat päivittäin suomea ja englantia. Ymmärtävät täysin portugalin ja suomen. Kotikielemme on portugali-suomi-englanti sekamelska. Lapsille puhun suomea, jos en ole liian väsynyt. Mieheni kanssa puhumme englantia. Töissä puhun portugalia. Ja ajattelen kaikilla kolmella kielellä.

Tyttäreni(kohta 3v.) on ottanut nyt uuden suomenkielisen sanan varastoonsa ja se on ioo ei siis joo vaan ioo. Tämän lisäksi hän taitaa sujuvasti sanat aiti (ilman ä-pisteitä), kakka,ei, suli (=syli) kinkku ja potta. Poikani (4v.) puhuu muutaman sanan enemmän äitinsä rakasta kotikieltä. Miksi lapseni eivät puhu suomea kunnolla? APUA, sain viikottain syyllisyyspiikkejä -enkö ole puhunut tarpeeksi, mitä tein väärin, kunnes törmäsin erääseen blogiin jossa vatvottiin monikielisyyden yhtälöitä. Ei olekaan aina itsestäänselvyys että lapsi alkaa luettelemaan kaikki sanat kaikilla kielillä. Huoh. En siis tehnytkään mitään väärin.

En olisi koskaan uskonut että oma äidinkieli saattaa jäädä toisisijaiseksi kieleksi, kunnes huomaan hakevani jatkuvasti suomenkielen sanoja ja puhe katkeilee ärsyttävästi. Usein tyydyn korvaamaan ne portugalin tai englanninkielellä. Uskomatonta.

Kun ylitän väsymysrajan alan puhumaan väärille henkilöille vääriä kieliä -asiakkaille suomea, miehelleni portugalia ja lapsille englantia. Öisin suomen puhuminen on äärimmäisen vaikeaa -suuni suoltaa ainoastaan portugalin sanoja, kunnes parahdan kiukustuneena itseeni.

Aikojen alussa en olisi ikimaailmassa kuvitellut että elän elämääni jollain vieraalla kielellä -ja kyllä vain, onhan se erilaista. Se miten ilmaiset itseäsi saa ihan eri muodon eri kielissä. Mieheni kanssa minun on vaikea puhua portugalia, tai paremminkin vaikea vaihtaa kommunikointikieleksi portugali, lasten kanssa taas lipsahdan LIIAN usein puhumaan portugalia, koska suomen kieli on jäämässä varjoon. En siksi että on helpompaa puhua portugalia vaan siksi että aivoni alkavat automaattisesti työstää portugalinkieltä suomen sijasta. Puhuakseni suomea, täytyy KESKITTYÄ täysin kieleen. Ja se käy joka kuukausi työläämmäksi.

Lääke tähän ongelmaan on kielen kuuleminen. Kielikylvyssä kieriminen. Ei auta ainoastaan, puhua, lukea ja kirjoittaa, aivot tarvitsevat myös kuultua puhetta, jota pääsevät pilkkomaan.

Tarvitsen siis suomiloman. Tai suomilomailijoita. Suomalaista seuraa. Suomileffoja, kenties musiikkia. Eilen tuli ikävä jopa Yöradiota ja Pekka Sauria..

Arjen erilaisuuksia

Maa, jota tallaa melkein 200 miljoonaa asukkia, maa jonka pinta-ala on 25 milj. km2, suurempi kuin Eurooppa, pitää sisällään monenlaista matkaajaa. Näin suureen maahan mahtuu paljon kulttuurieroja, niin osavaltionvälisiä kun kaupunkien, kylien ja maaseutujen välisiäkin. Sosiaalieroista puhumattakaan.

Tasa-arvoisessa Suomessa kasvaneena meni pitkän aikaa ennenkuin todellakin ymmärsin ihmisten erot, tässä tapauksessa sosiaaliset erot. Maa, jossa peruskoulutus sukelsi syvään kuiluun n. 40 vuotta sitten, loi  vankan pohjan ihmisten sosiaalisille eroille -köyhät kyykkyyn ja ilman kunnon koulutusta -joka kuitenkin on pitkälle tarpeellinen, jotta elämässä pääsee mukavalle tasolle. Se, jolta löytyi takataskusta pätäkkää, maksoi koulun lapsilleen. Köyhyys luo tietenkin monimutkaisempiakin ongelmia, ei ainoastaan koulutuksen puuttuminen vaan myös oppilaiden puuttuminen -on perheitä, joissa jokainen talon asukki halutaan pitää töissä, lapsista lähtien. Lapset ovat oiva keino herättää ihmisten suojeluhalu kaduilla.

7 vuotta takaperin tilanne oli huomattavasti huonompi -muistan ikkunanpesijät, kerjääjät, temppujen tekijät liikennevaloissa, suurin osa lapsia ja nuoria äitejä. Ja itkin, ja kuinka tuntui pahalta kun ne pienen suuret silmät tulivat uniini. Syyllisyydentuntoisena avasin ikkunan ja sujautin 2 realia kerjääjän likaiseen käteen. sydän syrjälläni ajattelin auttavani poloista. Eikä tullut mieleenkään että kenties antamalla, tuen ihmisten pysymistä kaduilla. Jos jokainen autoilija sujauttaa kerjäläisen käteen 2 realia, siitä kertyy jo pieni omaisuus 8 tunnin aikana. Suurkaupungissa autojen jono on jatkuva ja 2 tunnissa saa helposti kokoon 100 realia (50 euroa). Onko siis moraalisesti oikein antaa kerjäläisille rahaa? Ei. Tai siis on, tai siis jos matkaajasta tuntuu sydämessä pahalta nähdä toivottomuutta? Parempi olla silti antamatta.

Muutama vuosi takaperin alkoi televisiossa pyörimään kampanja, joka tyrmäsi avunannon kerjäläisille. Autoilijat sulkivat ikkunansa ja lompakkonsa. Tulos: kerjäläiset vähenivät ja kauppiaat lisääntyivät. Positiivista. Brasilia elää suuren muutoksen aikaa -jos meillä Pernambucon osavaltiossa työttömyysprosentti huiteli 15% paikkeilla muutama vuosi takaperin, tänä päivänä eletään luksushetkeä -työttömyysprosentti on 5,8!! Siis oikeasti viisi ja risat! Hienoa, joka haluaa töitä, niitä varmasti saa tänä päivänä.

Calhetas ranta ja 28 asteinen meri

Onglemaksi on muodostunut osaava työnhakija -osaavaa työvoimaa on vaikea löytää, niinpä työvoimaa haetaan muista osavaltiosta ja muista maista -kaiken alan insinööreille on paljon paikkoja, ja palkkauskaan ei ole hassumpi -tunnen erään rakennusinssin, joka kääräisee edut pois lukien n. R$ 20 000/kk (9100euroa). Tunnen erään toisenkin, joka päätti lähteä kuljetusalalle 3 vuotta sitten ja käärii omasta firmastaan(palkkaa) tänä päivänä pyöreät R$ 100 000/kk (45 500euroa). Ei hullumpi juttu ollenkaan.

Tarinan toisella puolella onkin sitten hiukan vähemmän nollia -minimipalkka on (koillinen) R$ 622/kk(282euroa) ja sillä elää suuri osa kansasta. Minimipalkka nousee joka vuosi ja kohta Brasiliassa varmasti saavutetaan jonkinlainen sosiaalinen sekä koulutuksellinen tasa-arvo. Ei jokaisella maija meikäläisellä( itseäni tarkoittaen) pian olekaan varaa kotiapuihin ja lastenhoitajiin. Se on itse luututtava nurkat ja lastenhoito järjestettävä muilla tavoin.

Maracaípessa välipalaa hakemassa

Itse olen äimistellyt ja tulen aina äimistelemään ihmisten erilaisuutta -erilaisuutta joka on lähtöisin koulutustaustasta ja kasvuympäristöstä. Eriarvoisuus on täällä räikeästikin välillä esillä. Jos ajattelemme luokkajakoa, on luokka A, ökyrikkaat jotka rullaavat yksityiskoneella viikonlopuksi Italiaan katsomaan futismatsia, joilla on useita eri autoja, useita eri osoitteita ympäri Brasiliaa ja maailmaa, luokka jolta raha ei lopu. Luokka B, jotka ovat erittïn hyvin toimeentulevia, perheessä on useita autoja, asunto on luxustasoa, mutta lentokoneen sijasta parkkiruudussa saattaa seistä pikavene. Luokka C1 (ylempi keskiluokka), joka elää oikein mukavasti, pystyvät tarjoamaan lapsilleen hyvän koulun ja sairasvakuutuksen, ajavat uudella autolla, ottavat ehkä asuntolainaa. Luokka C2 (alempi keskiluokka) johon kuuluu paljon paljon brasilialaisia. Tämä on uusi luokka joka on kasvanut räjähdysmäisesti: ihmiset ovat uusia kuluttajia markkinoilla -heillä on rahaa, jota mielellään käyttävät perustarpeet hoidettuaan, "turhuuksiin". Lähtevät elämänsä ensi kertaa lomalle, hakevat pankista ehkä lainaa, saavat elämänsä ensimmäsen pankkikortin -luokka jolla on valtavasti volyymia. Viimeinen jäljelle jäävä luokka on  D, joka on kuihtumassa hyvää tahtia pois. D luokkaan kuuluvat tienaavat vähemmän kuin minimipalkan /kk.

Mikä tekee ihmisistä sitten niin kovin erilaisia? Ympäristö missä kasvoit, missä opit, ihmiset joiden kanssa opit ja jotka takoivat perusaatteet mieleesi. Suomessa en ole koskaan tavannut vastaavaa erilaisuutta, enkä koskaan tule tapaamaan. Totta on, että toiset opiskelevat enemmän, toiset ovat lahjakkaita kielissä, toiset matematiikassa, toiset muistavat historian monimutkaiset kiemurat, toiset osaavat selittää biologian salaisuudet pienintäkin yksityikohtaa myöten, mutta Suomessa silti, meillä on kaikilla sama lähtökohta, seisomme kaikki samalla jalustalla, koska meidän hieno koulutussysteemi on taannut jokaiselle pienelle ja isolle suomalaiselle hyvän lähtökohdan elämään. Suomessa jokainen osaa kirjoittaa ja puhua oikein (ainakin melkein). Jokainen tietää "perusetiketit" ja halutessaan niitä noudattaa. Jokainen osaa käyttää puhelinluetteloa ja pankkikorttia.

Ei hullumpi paikka opetella uimaan!

Ymmärtäessäni oikeasti sosiaaliset erot vaivuin jonkinlaiseen ymmärtämättömyyden tilaan -miten tälläinen voi oikeasti olla totta? Ja tätä yhä vieläkin ihmettelen. Joka päivä.

Sosiaaliset erot eivät tee Brasiliasta huonoa maata, eikä ihmisistä huonoja ihmisiä. Jokapäiväinen elämä saattaa sujuvuuteen ja ripeään toimintaan tottuneelle tulla yllätyksenä -aikataulut eivä pidä paikkaansa, ihmiset neuvovat monesti väärin, antavat puolikkaan tiedon kokonaisen sijasta (joka johtaa usein sujuvasti harhaan).

Brasilia on maa, jossa asiat avautuvat hitaasti. Brasilia on maa missä hyttyset ovat hiljaisia ja nopeita. Brasilia on maa missä on paljon iloa ja juhlaa. Brasilia on maa, missä asukit ovat maailman onnellisempia ja toiveikkaimpia. Brasilia on maa missä lapsia rakastetaan yli kaiken. Brasilia on maa missä luonto on näyttänyt kaikista kauneimmat temppunsa. Brasilia on maa jota rakastan!

Oodi Oppaille

Joskus mielen valtaa ihan hurja ikävä. Arvaappa mitä? OPASAIKOJA. Voi opasaikojen aikoja. Sanoisin että elämäni parasta aikaa, se on sitä opasaikaa! Muistelen lämmöllä hetkiä opastalon terassilla, viiniä lipitellessä, kahvia lotkiessa ja päikkiä ja retkiä puidessa... Ensimmäinen Info 150 ihmisen edessä. Ja yksin. HUI. (Muistatko Sanna?) Hanian ensimmäinen kaupunkikierros (jossa pelkäsin eksyväni sokkeloisessa vanhassa kaupungissa. Elafonissin kahluusaaret ja vesipuistopäivystykset. Inglesin hurja asiakasralli ja Oo Las Palmas. Albufeiran ihanat falesiat ja vanhan kaupungin sardiinien tuoksut. Pattayan hurja yöelämä, kaikkine kummallisuuksineen. Kwaijoen ihana retki ja Jac Pier, oliko se Jac Pier? Bulgarian zopska-salaatti ja mafian bisnekset. Krabin uskomattomat maisemat ja tsunami. Madeiran levadat ja kiemuraiset vuoristotiet. Brasilia ja rakkaus. Voi sitä aikaa -voiko olla mielettömämpää työtä kuin matkustella, oppia miljoonia uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin? Oppia uusia tapoja, saada kosketus erilaisiin kulttureihin, joista imeä itselle ne parhaat jutut. Se on se opastyö.


Vuosien oppailun jälkeen olen täytttänyt elämän reppuni värikkäillä kokemuksilla, tiedolla ja erilaisilla persoonilla, joiden kanssa on jaettu kotia ja työtaakkaa vaihtelevasti. Ei se oppailu aina tietenkään parasta herkkua ole, on ongelmia, joihin pitää löytyä ratkaisu joskus aivan mahdottomia ongelmia, joihin itse asiassa ei ole yksinkertaista ratkaisua, mutta löydyttävä on. Monta kertaa asiakkaan kiukun ottaa henkilökohtaisesti, vaikka ei pitäisi. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta pitäisi. Tai haluaisi. Joskus täytyy kuunnella hipihiljaa vaikka korvat helottaa punaisena ja silmät pullistelee kiukusta -hetkinä jolloin tekisi mieli tempaista nimineula rinnuksista ja huivi kaulasta ja sanoa soronnoo -tämä opas lähti nyt. Se on sitä opasarkea.


On hetkiä jolloin kieli on solmussa ja puhe ei kulje täydessä retkibussissa -muistan erään kaupunkikierroksen kun kurkku rupesi takkuilemaan -bussin takaosasta lähetettiin 6 askia pastilleja opaspololle..Muistan valituksen oppaasta joka kertoi liikaa omia kokemuksiaan, koska asiakkaat olivat tulleet etsimään ja vierailemaan moskeijoissa (tosin Brasiliassa ei moskeijoita ihan joka nurkalta löydä..) Muistan pienet valkoiset valheet -opashan tunnetusti tietää kaiken niin maasta, maan alta kuin taivaasta. Kysyä voi siis mitä vain ja vastaus yleensä on jo hanskassa. mm tapaus Kalliolintu on ikuistettu erään asiakkaan videonauhalle. Kerran jouduin kylmiltäni (hätätapaus) kaupunkikierrokselle -kaupungissa jossa olin kerran käynyt maahan saapuessani ja aikaa oli kulunut jo useampi kuukausi. Se oli improvisointia parhaimmillaan.


Oppaalta vaaditaan improvisointikykyä, faktatietoa, halua kiinnostua ja ottaa selvää, kielitaitoa, ihmistuntemusta, sympatiaa, empatiaa, ja kaikenlaisia muita mahdollisia ihmissuhdetaitoja. Tarvitaan myös hiukan sairaanhoitoalaa, perustietoa lääkkeistä sekä joskus jopa äidillistä ja isällistä otetta. Joskus on tarvetta royhentää rintaa ja ottaa topakka asenne, kuten kollegani äkkijyrkkä osasi hienosti tehdä -eipä siinä silmille hypitty. Lisäksi on hyvä omata organisointikykyä, täsmällisyyttä ja matematiikkaa. Esiintymiskyky ja yleisön haltuunottamista ei suinkaan voi unohtaa -kutsuttakoon sitä "lavasäteilyksi¨ -joka jokaisella on omanlaisensa.


Omassa mielessäni kannan paljon muistoja, jotka nostattavat hymyn huulille: ihanista kollegoista, pitkistä illoista, ihanista asiakkaista, kiperistä tilanteista, omituisista matkaajista, oudoista opastaloista, tunteesta saapua uuteen kohteeseen, tutustua, nähda ensimmäiset asiakkaat ja kotiutua uuteen paikkaan ja menoon. Haistelut, maistelut ja uuden rytmin haku. Kunnes taas, ympyrä sulkeutuu kausi loppuu ja edessä on uudet haasteet uudessa kohteessa. Haikea hetki, joka samalla aiheuttaa kutkutusta vatsanpohjassa, koska edessä häämöttää jo uusi ovi!


Vielä tänäkin päivänä "kärsin" 6kk välisistä levottomuuskohtauksista. Ja syy on täysin tässä maailman parhassa työssä, jota tein aikani. Jälleen kerran kaivan albumit ja avaan kuvatiedostot koneelta, vaivun muistoihin ihaniin -tuoksuihin, hajuihin, tuntemuksiin, sydämen tykytyksiin, korvien helotuksiin... -ikävä on jopa "lypsymekkoa" kaikkine herkullisine ruutuineen!

Se eka päivä

Ensimmäinen koulupäivä takana ja toinen edessä! Eilinen olikin sitten aika tohinaa -aamulla lähdin töihin ja mieheni kanssa sovittiin että hän hakisi minut töistä 11:30, jos en ehdi kotiin ennen Recifeen (60km) lähtöä. Mieheni saapui hiukan ennen yhtätoista ja kysyi josko hän jäisikin kotiin hoitamaan "hommia" ja veisin yksin Antonyn kouluun, ok sopii. Pääsimme kotiin -ja mitä kummaa -siellä ne lapset nukkuu!!!! HUI. Kyllä nousi kiukkumittari punaiselle -kotona lastenhoitaja ja mieheni, jotka tietävät että lähtö on 11:30 -Antony ei ollut käynyt suihkussa, ei syönyt etc. huihui, mikä kiukku. No töpinäksi vain, Ruuat, syömiset, vaatteet ja eväslaukku olalle ja matkaan.

Matkalla huomaan ettei autossa ole bensaa=/ ja pahinta ettei itsellani ole kuin Suomalainen debit-kortti joka toimii hyvin harvoissa liikkeissa ja pankeissa=? Rahaa on matkassa 36 realia, joista tietulliin menee 7 realia ja loput 29 bensaan, niilla paasen juuri ja juuri eessuntaas.

Ehdimme koululle ajoissa ja Antsu oli into piukassa, odotti tutustumista uusiin tovereihinsa. Kun luokkahuoneen ovet aukesivat poika juoksi ensimmäisenä sisälle ja alkoi leikkiä. Mutta kylläpä äidin sydäntä kipristi: pieni poika suuressa maailmassa! Pienen pieni itkupuuska tuli ainoastaan poistuessani -ja sekin oli tosi pikainen -kyyneleet kuivattiin "machomaisella" raivolla tuhisten.

Tänään, toisena päivänä Antony heräsi aamulla jo kysymys mielessään -"koska lähdemme kouluun?"

Hyvin siis alkoi ja uskon jatkuukin!

Kotimatkalle lähtiessäni pysähdyin 3 automaatille jotta olisin saanut rahaa -ei mikään huolinut korttiani (ja huom. suurkaupungissa 1,2milj. asukkia, pysähtely ei aina ole helpointa..) Rahaa oli jäljellä 10 realia, jolla pääsisin juuri ja juuri kotiin asti (60km). Pysähdyin huoltoasemalle (bensavalo ei vielä palanut) ja latasin tankkiin polttoainetta. Niin luulin. 10 realilla pitaisi saada bensaa n. 3,5litraa, eli toisin sanoen körotellä sellaset 55km. 8kilometriä ajettuani bensavalo syttyi???? Mitä helvattua???? Pojat huoltoasemalla siis yksinkertaisesti huijasivat ja polttoaine ei koskaan valunut auton tankkiin, 10 realia kyllä kelpasi. Humpf!

Seuraaan kerran olen tarkempi, enkä höpötä jokaisen kanssa, kuten on tapana. Ja kuten myös tapahtui huoltsikka-asemalla -juttelin toisen tiskipojan kanssa kun toinen "tankkasi" autoani.

Huomenna haemme Antonyn kotiin ja pidämme lauantaina grillijuhlat koulun alkujen kunniaksi -Anna Sofian koulu alkaakin maanantaina!

Lomien loppu ja koulujen alku

 

Antonyn koulukuva joulukuussa 2011

Kohta ne alkaa -KOULUT! Ajatelkaa että meidän pikkiriikkinen poika lähtee kouluun 60km päähän. Aika järisyttävää ajatella suomalaisen äidin sydämellä. Poika tuntuu olevan asian kanssa ihan sinut ja innoissaan, mutta toista maata on äitinsä -äiti joka on jo maalannut mustimmat möröt seinille. Mitäs jos... ja mitäs sitten jos..ja entäs sitten..

 Lukuvuosi alkaa helmikuussa, ja jatkaa melkein täyttä  

Anna Sofia karnevaalimielellä joulukuussa 2011

höyryä aina kesäkuun lopulle, kunnes heinäkuussa on taas kauan odotettu lomakuukausi. Viiden kuukauden aikana toki saa nauttia muutamista lomista: Karnevaalit helmikuun puolessa välissä sulkevat koulut mukavasti melkeinpä viikoksi, pääsiäinen huhtikuussa tuo myös ansaittuja extralepopäiviä ja tietenkin kauan odotettu Juhannus, täällä São João -juhlana tunnettu, oikeuttaa muutamaan ylimääräiseen vapaaseen.

 Koulua käydään joko iltapäivällä tai aamupäivällä. Päivän pituus on keskimäärin 4- 5 tuntia. Tuleeko mieleesi ajatus, "Hui miten aikaisin lapsi lähtee kolutielle!" Totta. Hurjan aikaisin. Tavoitteena on että "kunnon koulun" alkaessa 6 vuotiaana, lapsi osaa lukea ja kirjoittaa, sanelee aakkoset sujuvasti, laskemisesta puhumattakaan. Itse kritisoin kovasti tätä paikallista systeemiä, mutta maassa maan tavalla. Onneksi Antonyn koulu painottaa lapsen omaa kehitysvauhtia, omia kykyjä ja antaa vapauden itseilmaisulle=) Onpas hienoa.



Itseilmaisua parhaimmillaan...

 Meidänkin pikkukylässä on kouluja, mutta. Juttu onkin siinä että jokainen koulu on erilainen -niin hintansa kuin opetuksen tason suhteen. Brasiliassa opettajan ammatti ei ole tarpeeksi arvostettu, ainakaan julkisella sektorilla. Julkisella sektorilla opettajan palkka on alhainen, samoin kuin monen opettajan koulutus. Tähän asiaan on lähitulevaisuudessa tulossa muutoksia. Ainakin niin uskomme.

Koulujen kuukausimaksut vaihtelevat n. 45 eurosta aina 1400 euroon. Nii-in. Luit oikein, jopa 1400 euroa/kk saatat maksaa pienokaisesi koulusta. Ja tämähän antaa taas hyvin ymmärtää että maassa on hurjat sosiaaliset erot. Ja kun on hurjat sosiaaliset erot, niin tämä "yksityiskoulusysteemi" vain tukee sosiaalisia eroja myös tulevaisuudessa.¨. Kunnes jonain kauniina päivänä julkinen puoli tarjoaa hyvää opetusta ja ennen kaikkea motivoituneita opettajia, jotka saavat arvokkaasta työstään ansaitsemansa palkan!

Kouluun lapset usein vievät mukanaan eväät, jotka sitten yhdessä nautitaan evästauolla, julkisen puolen kouluissa tarjotaan useimmiten ruoka. Lapset käyttävät koulupukua, jonka hinta vaihtelee n. 20 -80 euroon, mallin jokainen koulu määrittää itse, jotkut koulut vaativat myös yhtenäisyyttä kenkien suhteen. Vaatetuksen lisäksi on ostettava materiaali, joka maksaa koulusta riippuen 90 - 200 euroa/lukuvuosi. Julkisen puolen kouluissa ei ole materiaalimaksua eika koulupukumaksua.

Jäämme uteliain ja odottavin mielin odottamaan, miten pikkumiehemme koulutie alkaa. Tosi on kyseessä 1. helmikuuta.

Onnellisuushöpinöitä

Onko sinulla koskaan "NIITÄ" päiviä? Niitä päiviä, kun suupielet haluaa näyttää koko ajan alaspäin, takaraivossa suorastaan kiristää ja tuntuu että mikään ei näytä kivalta? Päiviä jolloin jokainen vastaantulija ärsyttää ja jos joku sattuu kysymään jotain, saatat haluamattasi vastata turhan napakasti?
Minulla on. Ja kuinka inhoankaan näitä päiviä -silloin en ole millään lailla sosiaalinen, ei kiinnosta muiden tekemiset ja kaikista parasta olisi olla yksin ja olla vaan. Vaikka sekään ei tunnu kivalta. Oih, kuinka inhoankaan näitä päiviä. onneksi niitä on harvoin. Niin, naisella yleensä kerran kuukaudessa, eikös vain kanssasisaret? Ja miehellä samoin, kerran kuukaudessa. En tiedä miksi.
Mitä on onni, onnellisuus, hyvä olo, ilo? Mistä tulee se hyvä olo, mikä saa kaiken tuntumaan kevyeltä ja helpolta, saa kaiken maistumaan naurulta ja ilolta? Missä on onnen avain? Onni on kokonaisuus, joka koostuu jokapäiväisistä pienistä hetkistä. Onni saattaa toki olla suurempiakin asioita -lottovoitto, uusi auto, uusi koti, uusi työ... Perusonni kuitenkin koostuu pienistä hetkistä ja kyvystä sopeutua omaan elämäänsä. Kyllä! Kyvystä sopeutua omaan elämäänsä, kyvystä nauttia siitä mitä sinulla on ja pyrkimyksestä eteenpäin kohti uusia pieniä onnenhetkiä. Onni on kiinni omista ratkaisuista. Ja onni on monen asian summa.
Muistan hyvin hetket jolloin kävelin paratiisirantaa edestakaisin kuluttaakseni aikaa. Olin surullinen, koska olin yksinäinen. Kaipasin asioita joita ei ollut ja inhosin aikaa jota oli liikaa. Kuinka saatoin olla surullinen ja tyytymätön vaikka olin 30 asteen helteessä, hienohiekkaisella palmurannalla?? Eikös se ole jokaisen unelma? Tai ainakin monen? Nyt muistelen hymyssäsuin noita hetkiä ja mietin kuinka PALJON keksisin tekemistä jos saisin sen kaiken ajan takaisin mistä en pitänyt! Olisi siivoiltavaa, järkättävää, töitä, ompeluksia, ostoksia, OMAA AIKAA, lapsiaikaa ja ties mitä! Mutta missä on se aika nyt? Ei ainakaan meidän kotona.
Jos haluat saavuttaa onnen, haluat hyvän perusilon elämääsi, siihen ei tarvita temppuja eikä rahaa. Katso elämääsi kuin karttaa: mistä asioista pidät ja mistä et. Miksi et pidä niistä asioista mistä et pidä? Mitä voisit tehdä niille asioille mistä et pidä? Mitkä asiat saisivat sinut onnellisemmaksi? Kuinka saavutat ne asiat, jotka saavat mielesi onnellisemmaksi? Oletko valmis luopumaan, jotta saavutat?
Minulle onni on sisällä, onni on jokapäiväinen rutiini, kahvin tuoksu, lasten halaukset, miehen leveä selkä vieressäni.Asiakkaat, jotka kertovat mihin päin mennä työssäni, asiakas jonka saan hymyilemään -mitä enemmän jaamme iloa ympärillemme, sitä onnellisempia tulemme olemaan.
Toukokuussa suomivisiitillä poikkesimme lasten kanssa puistoon, joka oli aidattu. Ei tullut mieleenikään että olisi ollut yksityinen alue -heh, kyltti puuttui. Muutaman minuutin kuluttua, viereisen puiston tarhatäti rupesi vilkuilemaan, äärimmäisen ärsyyntyneenä. Tepastelin tädin luokse ja tervehdin -rupesin juttelemaan ja selvisi että olimme vallanneet tarhan puiston. Täti ei pitänyt tilanteesta ollenkaan, oli ylimielinen ja koppava ja ärsyyntynyt. Kerroin pahoitellen tädille etten tosiaan ymmrtänyt lainkaan kyseessä olevan tarhanpuisto koska alueella ei ollut kylttiä ja olin ehkä jo pudonnut vähän systeemeistä -että pakkaisimme kyllä tavarat ja tulisimme sitten tarha-ajan päätyttyä leikkimään. Kun täti yhtäkkiä hymyili ja totesi etteipä ole koskaan ennen käynyt näin, nooo, kyllä te nyt voitte tänään leikkiä ja laskea liukuja, mutta jos seuraavan kerran sitten tulette vasta tarhan sulkemisen jälkeen... Täti poistui hymyillen paikalta, toivotti mukavaa loman jatkoa ja lähti leikkimään tarhalaisten kanssa. Olen varma että sille ärsyyntyneelle tädille tuli hyvä mieli, kun antoi meidän omituisten puistonvaltaajien jäädä leikkimään.
Onni on kiinni omista teoista, hymystä, kauniista sanoista, avuliaisuudesta, ymmärtäväisyydestä. Ja sitä kaikkea mesitä jokainen tarvitsee -ymmärrä itseäsi, hymyille itsellesi, tee hyviä tekoja itsellesi ja auta itseäsi sopeutumaan. Loppu hoituukin itsestään -malja onnelle!