Luonteessani on monia puutteita, vaikka tykkäänkin itsestäni paljon. Ajatella, oikeasti tykkään minusta! Muistan kuinka aikoinaan eräs ystäväni koulussa kysyi mitä muuttaisin jos pääsisin kauneusleikkaukseen ja arvatkaapa mitä vastasin -"Hmmm, en kyllä muuttaisi oikein mitään,olen sopiva juurikin näin." Siitäpä leimauduin ylpeäksi,vaikkei se mitään ylpeyttä ollutkaan -se oli kykyä hyväksyä omat hassut varpaat, liian kurvikas vartalo, paksut jalat, iso nenä,pieni ylähuuli, töpöt sormet ja ties mitä..
Voin paremmin koska pidän minusta. Luonteessani on ärsyttävän paljon asioita joita pitäisi korjata ja muuttaa. Pitäisi olla tiukempi ja samalla pitäisi joskus koittaa ymmärtää enemmän muita. Seuraan läheltä ihmistä joka painiskelee vaikeuksissa -elämän yleisissä vaikeuksissa, työelämän haasteissa, perheen vaatimuksissa -enkä pidä siitä että tämä ihminen muuttaa kaiken hyvinhyvin negatiiviseksi,eikä löydä enää mistään mitään iloa. Elämä on tämän tyypin mielestä yhtä kärsimystä eikä missään näy valoa. Luonteestani puuttuu täysin empatia ja sympatia tälläistä asennetta kohtaan. Koitan ajatella, mutta voi häntä, onpa sillä rankkaa, mutta tunteeni eivät suostu muuhun kuin ärsyyntymiseen. Miksi? Ärsyttää "voiminuaraukkaa"-asenne. Ja piste. Muutoin kyllä sympatia ja empatiatynnyrit suorastaan pursuavat. Vai mitä mieltä olet naisesta joka alkaa itkemään vieraan lapsen synttäreillä, ihan vain kun katselee lapsen iloa ja onnea ja miettii miltä lapsukaisesta onni tuntuu? Tai jalkapallomatsia katsellessa silmät täyttyy kyynelistä ihan vain sen vuoksi kun pelaajat pelaavat niin täysillä? Tai kyynelehtiminen lentokentällä katsellen ihmisten tapaamisia pitkän eron jälkeen. Oih ja voih. Maailmassa on niin monen monta kyynelehdittävää asiaa!
Olen kovin kiitollinen elämästä jonka olen elänyt. Kaikkine kolhuineen, vaikeuksineen,iloineen ja riemuineen. He jotka ovat läheltä seuranneet vuosien ja taas vuosien ajan elämäni kulkua tietävät että on kovia, kovempia ja vähemmänkin kovia kokemuksia. On itketty, taisteltu, ihmetelty miksi, voitettu, noustu ja tultu tähän pisteeseen. Elämänlankani on hyvin värikäs ja rikas, kaikilta elämän tunnepuolilta. Ja ehkä sen vuoksi juurikin tykkään itsestäni ja ajatuksistani.
Elämä on kuin vuoristorata, tai metsän siimeksessä kulkeva polku, tai aallon harjalla ratsastava surffari. Välillä mennään ylhääällä ja lujaa, ja yhtäkkiä suunta muuttuukin ja pudotaan alas. Se kuinka alas annat itsesi vajota. ja kuinka kauan jaksat kantaa vajoamisen viittaa harteillasi riippuu sinusta. Itse määräät elämisen tahdin ja sen valitsetko onnen vai ei-onnen. Itse voit opetella pitämään itsestäsi ja sen myötä olemaan onnellisempi.
Tämä negatiivinen ihminen, joka usein laskettaa pimeän ja raskaan varjon onneni ylle, ajattelee esiintulleiden ongelmien olevan aina jonkun muun syy. Tai sitten vajoaa itsesäälin suureen suohon: ei minusta ole mihinkään, en osaa mitään, en pysty mihinkään ja huokailee ja päästelee kiukkusavuja ulos parjaamalla itseään. Joskus lukkituu omaan omituiseen maailmaansa eikä halua tavata ketään. Se kuulostaa kauhealta. Kamalalta. Jokainen elämä pitää sisällään ongelmia, jokainen tekee virheitä ja täytyy olla armollinen itselleen. Elämä jatkuu ja itse päätät haluatko jatkaa onnellisena, virheet ja elon ongelmat hyväksyen.
Negatiivisuus vie energiaa, vie sinut syvemmälle mustaan suohon, josta on joka päivä vaikeampi nousta ylös. Onni on uniset lapset, hyväntuulinen mies, aamukahvintuoksu, puhdas vessa, kissan kiinni nappaama torakka, viileä hyvin nukuttu yö, raikas appelsiini,pihalla kasvava baoba, ahertavat lehdenleikkaajamurkut ja puhtaan pyykin tuoksu. Elämä on onni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti