The Key

Herätys

Viimeinen kulunut vuosi on ollut rankka. Niin rankka että viime viikolla koin herätyksen ja huomasin olevani lukossa. Kuin vankina pimeässä luolassa. Vankina omien tunteideni ja oman saamattomuuteni kanssa. Missä oli se hyvä energia ja virta, joka aina virtasi suonissani? Missä oli ihanat mahdollisuudet já uudet jutut jotka ennen suorastaan putoilivat syliini? Mitä oli tapahtunut?

Huonot asiat já vähemmän mukavat tapahtumat tuntuivat piirittävän arkeani. Huonon asian perään,toinen huono asia, kolmas, neljäs, viides... já “”huonolle tuurille” ei näkynyt loppua. Pahinta että oma mieleni kääntyi huonoksi, kykenin ajattelemaan vain “Mitähän seuraavaksi? “Ei ole rahaa” “Huono myynti” “En onnistu” “Ei ole ketään kenen kanssa jutella” “Lapset huutaa eikä tottele” já tätä rataa. Hyvin painavia já kurjia ajatuksia, ilman hyvää, ilman toivoa, ilman positivista värettä, joka on aina seurannut eloani.

Tiistaina valmistauduin tekemään tärkeäa puhelinsoittoa já kaivoin esille paperia já kynän, sekä vetäisin kirjahyllystä kirjan,jonka päällä olisi helppo kirjoittaa. Já siinä se oli, The Key. Aloin selaamaan kirjaa, muistin että hyvä ystäväni oli jättänyt sen muutama vuosi takaperin minulle luettavaksi. Ei ollut aikaa, eikä kiinnostusta, voimiakaan. Ja nyt, ihan tyhjästä kirja pomppasi syliini, ilman etsimistä, ilman tietoista halua lukea, muuttua etsiä muutosta. Nyt kahden päivän jälkeen olen melkein kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjasta olen löytänyt itseni ja nähnyt mitä itselleni on tapahtunut. Monelta sivulta tunnistin “entisen Riinan”, sen tyypin joka aina saavutti mitä halusi, sen tytön joka kärsi monen moisia vaikeuksia, eli hyvin kurjia aikojakin muttei koskaan vaipunut “voi minua raukkaa” fiilikseen.  Sen tytön joka on vuodattanut miljoonia litroja surun kyyneleitä, mutta aina rakastanut elämää. Sen tytön joka on aina rukoillut vaikeuksissa painivien puolesta. Sen tytön joka on pyytänyt apua ongelmien kanssa painiville. Sen tytön joka tiesi että kurjat ja ikävät asiat kuuluvat osaan arkea, eikä antanut vastoin käymisten kaataa. Sen tytön joka ymmärsi että  kurjat asiat käymme läpi jotta saavutamme jotain muuta.

Ja nyt, tiistaina, löysin itseni yhtäkkiä väsyneenä jatkuviin ongelmiin kotona ja töissä. Rahalliseen epävarmuuteen kyllästyneenä, pelkoon menettää perusasiat elämästäni ja The Key tupsahti syliini. Tupsahti koska tarvitsin sitä. Ja tarvitsen. Tarvitsin muistutuksen siitä että asiat voivat olla toisin. Tarvitsin muistutuksen siitä että positiivisuus tuo positiivisia juttuja, kiitollisuus saa hyvät energiat virtaamaan, ja avaa uusia ovia. Tarvitsin muistutuksen siitä että olemme itse vastuussa omasta onnestamme. Me itse, ei kukaan muu.

Act

Kuulin sisimmässani hyvän virran jälleen. Kehoni täyttyi energialla, sain uuden ilmeen kasvoilleni, suuni kääntyi hymyyn ja tunsin voimieni palaavan. Olen sulkemassa pikkuputiikkiani joka täytti viikko sitten 2vuotta. Hankala paikka yrittäjälle, joka on laittanut pieneen putiikkinsa sielunsa ja sydämensä (ja rahansa), rakentanut ja koonnut liikkeen oman näköisekseen. Ja yhtäkkiä pufs –täytyy tehdä päätös. Vaikea, surullinen päätös.  Antaa periksi jostain mitä on rakentanut, hui miten kurjalta se tuntuu. Mutta kuten jo aikasemmin sanoin –uskon että on tulossa jotain parempaa ja suurempaa, uusia mahdollisuuksia.

Kirja, The Key, toi takaisin osan hyvästä energiastani ja sai minut muistamaan kuinka tärkeää on luoda suhteita (olen PALJON kotona lasten kanssa ja koen vaikeaksi lähteä ihmisten ilmoille), kuinka tärkeää on “interacting” jotta energiavirta pystyy kulkemaan vapaasti. Energianvaihtoa tapahtuu luonnossa sekä ihmisten kanssa. Kuokkien kukkapenkkiä, ranta tai metsäkävelyllä, meri tai järviuinnilla, tai ihmisten parissa. Ilman energiavaihtoa, virrat seisovat sisälläsi etkä pääse mihinkään suuntaan, lukkiudut huolinesi pimeään luolaan, ja pahimmassa tapauksessa masennut, ja menetät elämänhalusi.

Moni varmaan mielessään näkee minut, Kangasalan plikan täällä auringon alla, tropiikissa, paratiisissa hyvin hyvin onnekkaana, eläen huoletonta paratiisimaista elämää. Ja itse asiassa elänkin, hyvää elämää huolineen ja murheineen. Kuinka sitten päädyin tänne, oli oma haluni. Oma sitkeyteni ja rohkeuteni tehdä hulluista hulluin päätös, jäädä tänne. Jos joku kysyy, oliko päätös helppo –oli. Päätös oli helppo pienen harkinnan jälkeen, uskoin itseeni ja unelmaani. Tärkeintä on tiedostaa että Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Vastuussa ei ole äitisi, ei isäsi, ei perheesi, ei ystäväsi, ei työpaikkasi eikä kukaan muu, vain SINÄ ITSE. Itse luot omat unelmasi ja riippuu itsestäsi saavutatko unelmasi vai et. Jos houkutat negatiivisia asioita –kurkkaapa mielesi sisälle –ovatko ajatuksesi hyviä vai huonoja? Jos kaikki mihin kosket menee “pilalle”, millä asenteella lähdet liikkeelle? Kun tapahtuu jotain “kurjaa” ryvetkö kurjuudessa, vai koitatko nähdä asioiden toisen puolen, positiivisen opettavan puolen? Teetkö oikeasti kaikkesi ollaksesi onnellinen? Pyritkö oikeasti onnellisuuteen vai nautitko valittamisesta ja kurjissa asioissa kylpemisestä?

Viimeinen vuosi on ollut yksi rankimpien vuosien listalla. Mieheni sairaus ja taloudellinen epävarmuus (Brasiliassa ei ole minkäänlaista sossua, Kelaa tai muutakaan valtiollista instituutiota auttamassa vaikeuksissa) ovat levänneet harteitteni päällä kuin raskas musta viitta. Viitta,joka ajoi mieleni melkein hulluuden partaalle : ahdistuneena muistelen erästä kipujen siivittämää aamupäivää, jolloin mieheni sai paniikkikohtauksen kotona, kipujensa ja rahahuolien vuoksi. Mieheni kouristelessa ja mongertaessa soitin ambulanssia, jonka saapuminen kesti melkein TUNNIN. Ambulanssin ja sairaalavierailun jälkeen palasimme kotiin ja ystävämme olivat UNOHTANEET jättää meidän avaimen piilopaikkaan. Ystävämme olivat lasten kanssa. Mieheni oli raivosta ja kivuista soikeana ja mina etsin itkien lapsia ja ystäviämme (kukaan ei vastannut puhelimeen) pitkin Porto de Galinhasin rantoja. Itkin ja itkin ja itkin ja tunsin itseni pienen pieneksi eksyneeksi hiekanjyväksi. Vieläkin kourii mahaa kun muistelen tuota päivää. Ja tunnetta, hetkeä jolloin voimasi ovat yksinkertaisesti lopussa ja tunnet olevasi kuilun partaalla, valmiina putoamaan pimeyteen. Sitä tunnetta en toivo kenellekään. Ja jos joku sen tunteen joskus saa sisäänsa, pyydä apua. SOita ystävälle, etsi korva joka kuuntelee, mutta älä jää yksin!

Hassua on että mieheni sairastumisesta on nyt vuosi. Vuosi ja saavun tähän pisteeseen. Pisteeseen joka loi halun saada entinen nykyinen Riina takaisin. Se tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu nähda valo ja positiivisuus. Hvältä tuntuu saada luottamus elämään takaisin. Uskoa siihen että rahahuolet väistyy ja talous tasapainottuu. Hyvältä tuntuu kyetä nauttimaan hetkestä jota elät ja olla kiitollinen tapahtumista ja kaikesta siitä mitä sinulla on ja kuka olet.

Kaikille suosittelen kirjan lukemista: THE KEY (Joe Vitale)

Halauksin ja superposiitivisin viboin Riina