Ajatelmia

Nyt onkin pakko tarttua iaheeseen nimeltä yksinäisyys. Olen pohtinut usein ihmisten masennusta ja siihen johtavia syitä. Yksinäisyys on ehdottomasti suurin masennuksen aiheuttaja. Tai sanotaan yksi suurimmista aiheuttajista. Elämässäni oli kausi, vuosia takaperin, jolloin aikaa tuntui olevan liikaa.Aikaa oli niin paljon että aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja turhaksi. En tiennyt enää millä täyttää elämääni, ja tyhjyys sisälläni tuntui kasvavan ja kasvavan.

En halunnut enää tavata ihmisiä,en halunnut lähteä mihinkään, paras paikka oli löhöillä omalla kotisohvalla. Vastustin jopa niitä tärkeitä henkilöitä, joiden kanssa aina jaoin arjet ja juhlat. Ja se oli kyllä kauheakauhean synkkää ja vaikeaa aikaa. Tänä kautena luin paljon. Luin paljon ihmisen mielen liikkeistä, psykologiaa ja koitin ymmärää mitä itseni sisällä tapahtuu. Turhaan.

Kausi kesti omalla kohdallani n. vuoden. Ainakin. 3kk vietin melkeinpä kokonaan sisätiloissa, kävin ainoastaan töissä ja kuntoilemassa. Robotin lailla, päivästä toiseen, koitin vain noudattaa ennalta määrättyjä tehtäviä. Työn lisäksi olin laatinut itselleni ennalta määrätyt aikataulut, jotta mieleni pysyisi aisoissa.  Ja käskin itseni vastoin omaa tahtoani liikkeelle. Aloin pyöräilemään. Pyöräilin, pyöräilin,pyöräilin. Vailla määränpäätä ja vailla minkäänlaista mielenkiintoa mihinkään.

Eräs ystävistäni alkoi ihmettelemään, kun en enää käy vierailulla,en soita, kerro kuulumisia. Tuli eräs päivä oven taakse kysymään, mitä kuuluu ja kauhistui -silmistäni oli sammunut elon liekki. Ilo, odotus, nauru, onni, energia. Olin kiusaantunut ja tuntui pahalta. Tilanne tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Koska ei ollut yksinkertaisesti mielenkiintoa mihinkään. Ja olin yksin. Tuntui että ihmiset ympärillä elivät vain omaa elämäänsä, kukin omiin aikatauluihinsa sidottuina. Kiireisinä. Ilman mielenkiintoa mihinkään ylimääräiseen.

Onneksi tuo surullinen kausi on ohi. Pääsin kaiken yli, pakottamalla itseni uusiin kuvioihin. Pakotin itseni etsimään, ja löytämään mielenkiintoa. Pakotin itseni nauramaan ja etsimään pieniä ilon aiheita. Lumihiutaleet, kevään solisevat purot, leskenlehti, kevään tuoksu, puhelinsoitto,uudet kengät,lämmin suihku, pyörälenkki... Ei ollut helppoa ei. Mutta se on mennyttä.

Masennus vaivaa monia, liian monia. Ihmisten pitäisi soittaa useammin, välittää  enemmän. Laittaa tekstiviesti,ksysyä kuulumisia, tehdä yllätysvierailu. Nykyään maailmasta puuttuu välittäminen tai välittämistä on liian vähän ja sen vuoksi ihmiset velloo yksinäisyydessä ja masentuu. Ihmisyys tarvitsee tuekseen toisia ihmisiä. Jotta tuntee olevansa kokonainen tarvitsee toista ihmistä (en tarkoita parisuhdetta), tarvitsee korvan joka kuuntelee, oma persoonamme muotoutuu toisten ihmisten myötä.

Täällä kaukana omistani oleskelu on muokannut omaa itseäni paljon. Toki aikuistuminen on kai osa sitä muutosta, sitä vakavoituu vastuun kasvaessa. Nykyään on ohimeneviä hetkiä kun tunnen itseni "Riinaksi", len toisenlainen Riina, toisenlaisessa ympäristössä, jossa pikkuhiljaa koitan saada takaisin "sen Riinan". Vuosien saatossa hukkasin oman persoonani, hukkasin "sen" Riinan, jona kaikki, ainakin useimmat minut muistavat. Mitkä sanat kuvaisivat minua parhaiten? Arvailen muutamia -iloinen ,nauravainen, aina hyvällä tuulella, paljon ystäviä, pinkki, hauska, hulluttelija, puhuu ja tanssii paljon...

Masennusta ei ole helppo tainnuttaa, mutta älä suostu olemaan uhri. Taistele vastaan kaikin mahdollisin tavoin, etsi apua, etsi ystäviä, tarkastele itseäsi, hanki harrastuksia, älä jää yksin. Ja jokainen voisi tietenkin tehdä sen yhden puhelinsoiton tai tekstiviestin, voisi sopia treffit sen kaverin kanssa, joka on joskus mielessä, mutta, "eipä nyt vaan oo ollut aikaa soittaa". Ehkä jos tänään soitat, saat jollekulle pienellä eleellä hyvän mielen. Ihmisen onni lähtee itsestä.

Vastatuulta

Joskus elämään tulee vierailulle Herra vastatuuli. Vastatuuli puhaltaa niin kovin, että laittaa kaikki ajatukset sykkyrälle ja mielen pienelle mykkyrälle. Vastatuuli herättää huolta ja murhetta, kasapäin huolestumisia ja mustia pilviä. Minä olen ollut kaikkien vuosien aikana onnekas, vastatuulia on puhalellut, joskus voimakkaastikin, mutta aina sitä on tuulensilmästä selvitty. Ja vielä hyvillä mielin.

On ihmisiä joita suorastaan ärsyttää positiivisuus ja yleinen optimismi. ärsyttää että pystyy näkemään kurjimmassakin asiassa sen jonkun "hyvän puolen" tai "tarkoituksen". Oma elämännuorani on aina ollut optimisimi. Pienten asioiden ihastelu, elämän arkihetkistä nauttiminen, tunteilla leikittely -jopa suru ja itku saattavat joskus tuntua hyvältä. Uskomatonta. Hyvältä tuntuu tuntea.

Mietin usein ystäviäni ja heidän elämänmatkaansa. Koulukavereitani ensimmäiseltä luokalta asti, muistan monenmoisia tarinoita, hienoja ja vähemmän hienojakin. Mietin työkavereitani,opaskollegoitani ja lapsuudenystäviäni. Ja suomiperhettä.Ja brassiperhettä Jokainen on jollain lailla värittänyt elämääni, antanut uskoa kurjan hetkellä, luonut toivoa vaikeissa kysymyksissä ja valintojen äärellä. Tuonut iloa ja asennetta. Opettanut.

Kaipaan suunnattomasti ystäviäni,niitä joiden kanssa istuu tuntitolkulla ihmettelemässä ja päivittelemässä elämän kiemuroita. Joiden kanssa jaksaa juoruta ja istua aamuun saakka,vaikka olisi töihin meno. Ihmisyys vaatii ja tarvitsee tuekseen toista ihmistä. Ystävät ovat kullanarvoisia, kuuntelevat korvat ja rakkaudellinen rutistus. Niitä kaipaan. Paljon.

Elämä tuntuu hyvältä. On paljon asioita jotka voisi olla toisin. Jos oisi. Mutta tämä hetki ja vastatuuli on tehty elettäväksi. Elämä on matka, johon mahtuu ylä-ja alamäkeä, kiemuroita, kaarteita, kuoppia ja hidasteita. Ja niistä kaikista selvitään, jotenkin ja jossain vaiheessa.

Aamulla taidan pulahtaa Atlanttiin lapsien kanssa, juosta hiekalla, leikkiä ja nauttia lasten kyvystä ottaa hetkestä ilo irti. Ja unohdankin hetkeksi Herra Vastatuulen.