Leikkauspäivä

Päivärutiinit täyttyy sairaalavierailuista -en tohdi jättää miestäni yksin. Kukin kohdallaan voi miettiä kuinka tylsää ja tappavaa sairaalassa on. Joka päivä vietän noin 4tuntia vähintään mieheni luona. Höpötellen ja ihmetellen.

Ruokaa tarjotaan 5 kertaa päivässä -riisiä, kanaa, soppaa, leipää, jugurttia ja kananmunaa+hedelmiä. Meiheni huoneessa jokaisella on omainen huolehtimassa -Leukapotilaalla on mukanaan Paulete joka syntyi Pauloksi mutta sittemmin päätti vaihtaa housut hamosiin. Paulete on hyvin avulias ja osastolla tunnettu hyväsydämisyydestään. Paulete on tuonut sairaalaan mukanaan pahvinpalan, jolla nukkuu yöt potilaan sängyn vieressä.
Nuorihra, hevosenlanta on sairaalassa äitinsä kanssa,joka on kiukkuinen poikansa jo TOISESTA mopo-onnettomuudesta ja lupaa ostaa pojalleen auton.
Hra 53v. omaiset vaihtelevat: on 3 ex-vaimoa(kukin kerrallaan) ja poika ja yksi palkattu apulainen. Ja tuntomiehellä on vuorotellen poika ja nuori vaimo apunaan. 6.kerroksesta pudonneen miehen vaimoa ei usein näy ja hän viettääkin aljon aikaa yksinään: vaimo tokaisi kiukkuspäissään sairaalan ala-aulassa ettei viitsi istuskella sairaalassa koska hänkin oli kerran sairaalassa leikkauksessa eikä mies vaivautunut tulemaan avuksi : häneltä leikattiin silloin nenästä pieni pala. No, onhan se aika sama asia jos leikataan nenukista pala, kuin jos on selkä ja reisi murtunut..

Ilman omaisen apua, olet selkäpotilaana aika omillasi: sairaanhoitajan tehtäviin kuuluu potilaan auttaminen, mutta sivusta seuraajana tuntuu että mielellään unohtavat potilaat. Omaisen läsnäolo ei ole pakollista, mutta suotavaa, ihan potilaan omalta kannalta. Jos et pysty itse syomaan, olet syömättä. Jos pissapullo on täynnä eikä kukaan sitä tyhjennä, sairaanhoitaja EI TULE SITÄ hyvää hyvyyttään tyhjentämään -kun virtsa vierii yli laitojen ja sotkee paikat, silloin kyllä juostaan paikalle, naama väärinpäin.

Epäilykset ja epäselvyydet eivät selviä ilman kysymistä. Ja kysymykset ärsyttävä hoitajia. Suomalaisen kohteliaana odottelen puheenvuoroa kahden hoitajan keskustellessa keskenään. Odotan minuutin, toisen, kolmannen -ilmeenkään värähtämättä, vienoinen hymy huulilla. Kunnes sairaanhoitaja ärsyyntyy läsnäolostani ja kääntää katseensa minua kohti: No mitäs sinä haluat? Paikalliseen tapaan kuuluisi mennä luokse ja huutaa asiansa jo matkan paasta. Ei puhettakaan kohteliaisuuksista tai puheenvuoron odottamisesta -se parjaa joka huutaa kovimmin ja ensimmaisena. Minulle todella vaikea pala purtavaksi. Päivät kulkevat yksi toisensa jälkeen kunnes koittaa leikkauspäivä.

Päivä jota on odotettu ja johon on valmistuttu huolella. Mieli on kunnossa ja fysiikka parhaassa mahdollisessa-kaikki mahdolliset kilot tiputettu -mieheni laihtui 10 kiloa ja painaa enaa 65kg -entinen atleetti muistuttaa ennemmin iakkaampaa miesvartaloa kuin atleettista 39v. nuoren miehen vartaloa. Leikkausta ajatellen asiat ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Aamulla pyydän miehelleni munakennopatjaa,jota kaikki selkäpotilaat käyttävät -vastaukseski saan sympaattiselta sairaanhoitajalta ynahdyksen ja ärsyyntyneen tokaisun: olis pitänyt pyytää jo eilen - en tiedä onko patjoja enää. Johon minä: Ok, toivotaan että löytyy -kysyn hiukan myöhemmin uudestaan.

Mieheni pääsee leikkaussaliin klo 13. Klo 17 saamme viestin ettei munakennopatjoja ole vasta kuin huomenna. Anoppini puhuu hoitajalle joka lupautuu vapauttamaan oman patjan tuonni osastolle -kiiruhdan patjakauppaan enne sairaalaanpaluuta.

Meiheni on raivoissaan. Nukutuksen jälkimainingeissa raivo pursuaa kaikkien laitojen yli -miten hänelle ei ole tuotu patjaa, kuinka me(minä ja äitinsä) voimme olla niin vastuuttomia ettemme huolehtineet patjaa hänelle,kuinka kaikki voi olla niin päin seiniä! Mieheni valittaa kivuistaan kovaana ääneen kun palaan sairaalaan -anoppini on hermostunut ja koittaa saada kipulääkettä miehelleni -jota ystävälliset sairaanhoitajat EIVÄT suostu antamaan. Tämä sympatia ja ymmärtäväisyys vain paranevat stressaantuneen anoppini huitoessa. Onneksi saavun paikalle suomalaisen tyynenä, se vieno,ärsyttävä hymy huulilla. Ja onneksi tympeästä sairaanhoitaja joukosta erottuu se yksi joka pelastaa yöni: pyydän ainoastaan tiedon koska mieheni saa lääkitystä jotta saamme hänet rauhoittumaan, Ja saan sen tiedon. Kaivamalla.

Mieheni on jätetty kylkiasentoon(vinoon), mitä kukaan ei ymmärrä selkäleikkauksen jälkeen. Hoitajat eivät uskalla kääntää kivuliasta potilasta, koska ei ole lääkärin lupaa. Mieheni (joka on pelkkaa luuta ja nahkaa) karsii viiltavasta kivusta kyljessa ja lantiossa -lantion luun painuessa kovaan patjaan. Soitamme lääkärille (onhan hän mieheni lapsuudenystävä) ja onnistumme saamaan luvan kääntämiselle, Tuomani munakennopatja odottaa rullalla sängyn vieressä: "ei ole henkilökuntaa laittamaan patjaa",tokaisee symppis sisar hento valkoinen. Miten niin ei ole??? On 6 sairaanhoitajaa plus vartija plus huoneessa olevat omaiset -meita on yhteensa 12. Ei ole tarpeeksi apureita? Huh. Mieheni ei ole hiljaa joten tympaantyneet antavat periksi -laitetaan patja yhdessa ja laitamme. 12 henkilon voimin. No johan nyt.

Yon tunteina levittelen salakuljettamani joogamaton lattialle ja kaperryn keralle. Hyttysten ininan saestamana onnistun torkahtelemaan hetkittain.

Onneksi kaikki meni hyvin. Ja mieheni paranee. Olen helpottunut, tiedostaen kuitenkin tulevien paivien haasteet, pahin on jo menneisyydessa ja tulevaisuudessa odottavat uudet haasteet.