Leikkauspäivä

Päivärutiinit täyttyy sairaalavierailuista -en tohdi jättää miestäni yksin. Kukin kohdallaan voi miettiä kuinka tylsää ja tappavaa sairaalassa on. Joka päivä vietän noin 4tuntia vähintään mieheni luona. Höpötellen ja ihmetellen.

Ruokaa tarjotaan 5 kertaa päivässä -riisiä, kanaa, soppaa, leipää, jugurttia ja kananmunaa+hedelmiä. Meiheni huoneessa jokaisella on omainen huolehtimassa -Leukapotilaalla on mukanaan Paulete joka syntyi Pauloksi mutta sittemmin päätti vaihtaa housut hamosiin. Paulete on hyvin avulias ja osastolla tunnettu hyväsydämisyydestään. Paulete on tuonut sairaalaan mukanaan pahvinpalan, jolla nukkuu yöt potilaan sängyn vieressä.
Nuorihra, hevosenlanta on sairaalassa äitinsä kanssa,joka on kiukkuinen poikansa jo TOISESTA mopo-onnettomuudesta ja lupaa ostaa pojalleen auton.
Hra 53v. omaiset vaihtelevat: on 3 ex-vaimoa(kukin kerrallaan) ja poika ja yksi palkattu apulainen. Ja tuntomiehellä on vuorotellen poika ja nuori vaimo apunaan. 6.kerroksesta pudonneen miehen vaimoa ei usein näy ja hän viettääkin aljon aikaa yksinään: vaimo tokaisi kiukkuspäissään sairaalan ala-aulassa ettei viitsi istuskella sairaalassa koska hänkin oli kerran sairaalassa leikkauksessa eikä mies vaivautunut tulemaan avuksi : häneltä leikattiin silloin nenästä pieni pala. No, onhan se aika sama asia jos leikataan nenukista pala, kuin jos on selkä ja reisi murtunut..

Ilman omaisen apua, olet selkäpotilaana aika omillasi: sairaanhoitajan tehtäviin kuuluu potilaan auttaminen, mutta sivusta seuraajana tuntuu että mielellään unohtavat potilaat. Omaisen läsnäolo ei ole pakollista, mutta suotavaa, ihan potilaan omalta kannalta. Jos et pysty itse syomaan, olet syömättä. Jos pissapullo on täynnä eikä kukaan sitä tyhjennä, sairaanhoitaja EI TULE SITÄ hyvää hyvyyttään tyhjentämään -kun virtsa vierii yli laitojen ja sotkee paikat, silloin kyllä juostaan paikalle, naama väärinpäin.

Epäilykset ja epäselvyydet eivät selviä ilman kysymistä. Ja kysymykset ärsyttävä hoitajia. Suomalaisen kohteliaana odottelen puheenvuoroa kahden hoitajan keskustellessa keskenään. Odotan minuutin, toisen, kolmannen -ilmeenkään värähtämättä, vienoinen hymy huulilla. Kunnes sairaanhoitaja ärsyyntyy läsnäolostani ja kääntää katseensa minua kohti: No mitäs sinä haluat? Paikalliseen tapaan kuuluisi mennä luokse ja huutaa asiansa jo matkan paasta. Ei puhettakaan kohteliaisuuksista tai puheenvuoron odottamisesta -se parjaa joka huutaa kovimmin ja ensimmaisena. Minulle todella vaikea pala purtavaksi. Päivät kulkevat yksi toisensa jälkeen kunnes koittaa leikkauspäivä.

Päivä jota on odotettu ja johon on valmistuttu huolella. Mieli on kunnossa ja fysiikka parhaassa mahdollisessa-kaikki mahdolliset kilot tiputettu -mieheni laihtui 10 kiloa ja painaa enaa 65kg -entinen atleetti muistuttaa ennemmin iakkaampaa miesvartaloa kuin atleettista 39v. nuoren miehen vartaloa. Leikkausta ajatellen asiat ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Aamulla pyydän miehelleni munakennopatjaa,jota kaikki selkäpotilaat käyttävät -vastaukseski saan sympaattiselta sairaanhoitajalta ynahdyksen ja ärsyyntyneen tokaisun: olis pitänyt pyytää jo eilen - en tiedä onko patjoja enää. Johon minä: Ok, toivotaan että löytyy -kysyn hiukan myöhemmin uudestaan.

Mieheni pääsee leikkaussaliin klo 13. Klo 17 saamme viestin ettei munakennopatjoja ole vasta kuin huomenna. Anoppini puhuu hoitajalle joka lupautuu vapauttamaan oman patjan tuonni osastolle -kiiruhdan patjakauppaan enne sairaalaanpaluuta.

Meiheni on raivoissaan. Nukutuksen jälkimainingeissa raivo pursuaa kaikkien laitojen yli -miten hänelle ei ole tuotu patjaa, kuinka me(minä ja äitinsä) voimme olla niin vastuuttomia ettemme huolehtineet patjaa hänelle,kuinka kaikki voi olla niin päin seiniä! Mieheni valittaa kivuistaan kovaana ääneen kun palaan sairaalaan -anoppini on hermostunut ja koittaa saada kipulääkettä miehelleni -jota ystävälliset sairaanhoitajat EIVÄT suostu antamaan. Tämä sympatia ja ymmärtäväisyys vain paranevat stressaantuneen anoppini huitoessa. Onneksi saavun paikalle suomalaisen tyynenä, se vieno,ärsyttävä hymy huulilla. Ja onneksi tympeästä sairaanhoitaja joukosta erottuu se yksi joka pelastaa yöni: pyydän ainoastaan tiedon koska mieheni saa lääkitystä jotta saamme hänet rauhoittumaan, Ja saan sen tiedon. Kaivamalla.

Mieheni on jätetty kylkiasentoon(vinoon), mitä kukaan ei ymmärrä selkäleikkauksen jälkeen. Hoitajat eivät uskalla kääntää kivuliasta potilasta, koska ei ole lääkärin lupaa. Mieheni (joka on pelkkaa luuta ja nahkaa) karsii viiltavasta kivusta kyljessa ja lantiossa -lantion luun painuessa kovaan patjaan. Soitamme lääkärille (onhan hän mieheni lapsuudenystävä) ja onnistumme saamaan luvan kääntämiselle, Tuomani munakennopatja odottaa rullalla sängyn vieressä: "ei ole henkilökuntaa laittamaan patjaa",tokaisee symppis sisar hento valkoinen. Miten niin ei ole??? On 6 sairaanhoitajaa plus vartija plus huoneessa olevat omaiset -meita on yhteensa 12. Ei ole tarpeeksi apureita? Huh. Mieheni ei ole hiljaa joten tympaantyneet antavat periksi -laitetaan patja yhdessa ja laitamme. 12 henkilon voimin. No johan nyt.

Yon tunteina levittelen salakuljettamani joogamaton lattialle ja kaperryn keralle. Hyttysten ininan saestamana onnistun torkahtelemaan hetkittain.

Onneksi kaikki meni hyvin. Ja mieheni paranee. Olen helpottunut, tiedostaen kuitenkin tulevien paivien haasteet, pahin on jo menneisyydessa ja tulevaisuudessa odottavat uudet haasteet.

Ensimmäiset sairaalatuulahdukset

Päivystyksessä haisee virtsa. Huomaan että viereisen WC:n ovi on raollaan. Haju tulee sieltä. Kuumuudessa haju tuntuu vieläkin pistävämmältä. Ihmisiä on joka puolella. On muutama vauveli,joiden koko vartalo tuntuu olevan kipsissä. HGV on ortopediaan erikoistunut osavaltion sairaala. Yksi osavaltion parhaita julkisia siis. Joka puolella on ihmisiä, jotka odottavat. Henkilökuntaa on vain vähän -he tuntuvat työskentelevän seinien sisäpuolella.

Odotamme ja odotamme. Vierähtää tunti ja toinenkin. Pyörät pyörähtää käyntiin parin tunnin odottelun jälkeen -meillä on sentään osaston(jolle mieheni menee) johtava lääkari tuttavana. Ja silti kestää.

Kassi on ollut pakattuna matkassa mukana vaatteineen ja kirjoineen ja yli puolet tavaroista silti puuttuu: tyynyt, tuuletin, pyyhe, oleskeluvaatteet,lakana(sairaalan lakana on järisyttävän paksu), WC-paperi,hammasharjat ja tahnat,saippua,shampoo etc.etc ja sandaalit...

Sairaalaan täytyy tuoda kaikki. WC-paperista lähtien.

Osastolla C2 on jokainen petipaikka varattu-mieheni löytää sänkunsä ja alkaa tehdä tuttavuutta huonetovereiden kanssa: 5 potilaasta 3 on joutunut mopo-onnettomuuteen -kahdelta on selkäranka murtunut ja kolmannelle rakennettiin uusi leuka kun suun sisältö tipahti onnettomuuden johdosta kaulaan. Kuski kärsi pahat ruhjeet, vaan moposta meni rikki ainoastaan peili. Aika absurdia. Ensimmäinen mopoilija,nuori poika 22v. liukastui hevosenlantaan ja kierähti mopolla ympäri tuloksena murtunut selkänikama ja solisluu. Kuulostaa melkein vitsiltä. Toinen Hra 53v. heitti parisenkymmentä volttia linja-auton rysäyttäessä mopon päälle -onnettomuus oli niin raaka että miehen eloon jäänti oli suoranainen ihme. Lääkärit antoivat ennusteeksi kokohalvauksen,kaulasta alaspäin.

4. huonetoveri(n.55v.) oli kärsinyt selkäkivuista jo hyvän tovin,elellen kuitenkin peruselämää nuoren naisystävänsä (24v.)kanssa,kunnes kuukausi takaperin jaloista oli alkanut lähtemään tunto,joka viikossa katosi kokonaan(siis tunto) -ja raks selkäranka murtui suuren ja agressivisen kasvaimen johdosta! Kasvain poistettiin ja selkäranka kurottiin umpeen. Edessä kävelyn,seisomisen ja perusliikkumisen opettelu.

5. huonetoveri oli tipahtanut 6 kerrosta alaspäin työmaalla, tuloksena murtunut reisiluu ja selkäranka.

Huonetoverit nimeävät heti "ne" sairaanhoitajat ja "ne " sairaanhoitajat. Itse huomaan ettei osastolla ylimääräistä sympatiaa heru sairaanhoitajien puolelta. Kysymyksiin ei haluta vastata ja potilaat ja heidän omaisensa tuntuvat ärsyttävän henkilökuntaa. Huonetoverit sen sijaan tuntuvat olevan jokainen "hyviä tyyppeja" Mieheni saa aikaan keskustelua mistä tahansa ja pian ollaan jo "yhta suurta perhettä".

Hyvä niin,illan hämärtyessä hipsin autolle ja ajelen rauhallisin mielin kotiin. Huomenna on uusi päivä, 3 päivää aikaa leikkaukseen.

Sairaan vaimo vol.2

On takana 3 elämäni raskainta kuukautta. Tänä koettelemusten aikana sitä on joutunut kurkistamaan peiliin ja peilin taaksekin monen monta kertaa. On joutunut kohtaamaan omat rajansa, omat puutteensa ja myöntämään ihmismielen ajoittaisen riittämättömyyden. Pahinta on ollut ymmärtää ettei jaksa, ei jaksa vaikka kuinka olisi suomalaisella sisulla varustettu! On se kumma?

Mieheni pääsee tai joutuu tai ihan miten vaan, leikkaukseen perjantaina. Edessä on siis vieläkin sairastelua ja leikkauskipuja, leikkauksesta paranemista ja arkiaskareiden hiljalleen aloittamista uudelleen. Kaikki tietenkin uskomme että leikkaus sujuu hyvin ja ongelmitta. Miehelläni on selkärangan välilevyn kuluma,(hernia of disc) en tiedä onko se suomeksi välilevyn kuluma,mutta viheliäinen vaiva joka painaa päivästä toiseen iskiashermoa ja saa oikean jalan polttelemaan ja puutumaan,niin pahasti ettei kävely onnistu. Eikä istuminen. Viimeisten kuukausien aikana meillä on siis maattu ja maattu. Ja maattu. Istumista on harjoiteltu hiljalleen 10 minuutin jaksoissa. Kävelyä hissuksiin 2-5minuuttia kerrallaan. Ja maattu ja itketty kipuja.

Kipujen estoon oleemme kokeilleet akupunktiota, joka toi helpotusta huomattavasti -rauhoitti myös kovasti sairaan mieltä. Voin suositella käsi sydämellä. Reiki energia hoitoja kokeilimme myös heikoimpien hetkien vallatessa ja se sai potilaan energiavirrat taas virtaamaan paremmin.

Sairasaika saa katsomaan asioita uusin silmin: elämässä on paljon turhaa touhotusta ja stressiä. Paljon yhdentekeviä juttuja, joista saa suuren ongelmapallon aikaiseksi. On paljon pahaa, joka ottaa meidän päivittäisestä energiatynnyristä suuren osan mukaansa. On paljon pieniä asioita,jotka itse asiassa ovat hyvinkin tärkeitä. On tarve lomalle -ota pikkuloma! On tarve matkalle -tee pikku matka! On tarve ystävien tapaamiselle -merkkaa ja kutsu kaikki koolle! On tarve herkutella -herkuttele! On tarve juhlia -juhli! On tarve liikkua -liiku! On tarve olla yksin -ota pikku hetki!

Itse olen menneiden kuukausien aikana oppinut omasta itsekkyydestäni ja epäitsekkyydestäni paljon. Jokainen meistä tarvitsee sen pienen hetken. Kukaan ei jaksa tuksuttaa viikko toisensa jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen ilman pientä hetkeä itselle. Ihan vain sinulle.

Stressi on meidän perheessä siirretty turhien asioiden listalle ja "uudessa alussa" koitamme antaa enemmän aikaa "oikeille asioille" : rakkaudelle, huomiolle, halauksille, kauniille sanoille, lomille, yhteiselle ajalle, perheelle.

Koska mieli ja kroppa kulkee käsikädessä.

Sairas arki

Sairaan miehen vaimo. Mies on sukupuolista se heikompi. Kenties ei fyysisin voimin,mutta psykofyysisena kokonaisuutena. Tunne-elämän kuohut saa kehon voimaan huonosti,ja kehon sairaus johtaa tunne-elämän sairauksiin ja niin mennään eteenpäin oravanpyörässä... No eihän tama tietenkaan jokaista ronskia ronttia koske,mutta sinä ihanainen mies katsoppa itseäsi -kylläpä sitä sairaana taitaa kaivata sen vaimon tai kumppanin hellyyttä ja paapomista, vähän niinkuin äiti aikoinaan paapoi...

Perheemme on viimeiset viikot ja kuukaudet pyörineet sairaan ihmisen ympärillä. Rutiini, lasten koulu, vaimon harrastukset(niitäkin oli 2krt viikossa),kotityöt - kaikki ovat heittäneet kuperkeikkaa.Hups vaan!

Potilas tarvitsee hoitoa,ymmärrysta, ripeitä apulaisia, hellyyttä, hellyyttä, ymmarrystä, hellyyttä, ymmarrystä ja pitkää pinnaa kanssaeläjiltä.

Kanssaeläjien täytyy sopeutua uuteen tilanteeseen, hyvaksyä muutos ja luopua monesta. Täytyy unohtaa omat tarpeet, omat touhut ja vapaus. Täytyy olla kärsivällinen, vaikka tekisi mieli kiljua.

Potilas tarvitsee hetki toisensa jalkeen. Ei saa hermostua ja tunteet on myos hyva pakata kaapin peralle odottamaan parempia paivia. Elama on uusilla raiteilla ja kaikkien taytyy olla parannusjoukoissa mukana! Jee,me selvitaan ja pian koittaa parempi päivä!

Vaikeinta on laittaa tunteet syrjaan niina vaikeina paivina:potilas heraa kipuisena ja artyneena.Kommunikointi on lyhytsanaista ja olemus kärsimaton vai kärsivä -kaikki taytyy tapahtua juurikin silla punaisella sekunnilla. Metelia on liikaa, housujen nauha painaa ,tyyny on vaarin ja laakekin tarttuu kurkkuun. Ja apulainen on liian hidas ja tekee kaiken vaarin. Hui. Apulainen hengittaa syvaan,katsahtaa ulos ja miettii, no pian kaikki on paremmin. Kaikki. Ja ihan pian.

Tunnekiellosta huolimatta itsepaiset tunteet pyrkivat joinain paivina pintaan:aamun huonovointisuus tarttuu ja kaikki arsyttaa;juokset paa kolmantena jalkana etka ehdi aamupalaa syoda.Kun istut poytaan juodaksesi seisoneen kahvin,taas tarvitaan jotain,wc-pontto,kuuma vesi, tyyny, laake, kaukosaadin, puhelin, hieronta, vetta..

Sairaan ihmisen elo ei ole helppoa,kipuja on vaikea kestaa ja olo on tukala. Nukkuminen on hankalaa ja vasyneena kivut ovat kovemmat. Taytyy passuuttaa toisia kun itse ei pysty. Olo tuntuu avuttomalta.

Entas sairaan omaisen? Omainen elaa sairaan elamaa ja sairaan arkea. Omat tarpeet kaikkineen on laitettava kaapin uumeniin ja hyvaksyttava kiukunpuuskat, kaskytykset, tokaisut, arjaisyt kaikkineen -hellyytta tai pienintakaan huomiota on turha odottaa, saati kauniita sanoja ja tavallaan ei saakkaan odottaa-toinenhan on sairas. Ja kipuinen.

Itselleni raskainta on menna lapi myrskypilvien, herata jo pahantuulisen vieresta ja elaa toisen kipujen kanssa. Ja todeta ettet vain voi ottaa kipuja toiselta. Jos voisin ottaisin ainakin puolet harteilleni. Vaikea on hyvaksya toisen pahat tuulet ja vetaa raja omille tunteille -hyvaksya sairaan ihmisen toksaytteleva tapa. On vaikea hyvaksya se etta vaikka laitat oman elamasi taysin sivuun,tarkoitan TAYSIN, se ei ole tarpeeksi. Ei riita etta jatat tyot, oman harrastuksen, omat tarpeet, laitat syrjaan lasten tarpeet -kivut risteilevat silti sairaan ihmisen kehossa ja tekevat hanesta karsimattoman. Huhhuh. On vaikea hyvaksya. Teet kaikkesi, mutta se ei riita. Kivut eivat haivy lasnaolostasi huolimatta. Ja se tuntuu kauhealta -on hurjaa seurata vieresta kipuilevaa.

Vaikka arki sairaan kanssa on taynna haasteita,elama maistuu silti, haasteilta ja kokemuksilta. Hyvalla mielella menemme eteenpain eika vastoinkaymiset saa elonkulkua tummennettua. Tulipa minut ryostettyakin eras paiva,mutta sekin kuuluu elon kulkuun. Jokaisesta kokemuksesta selviamme rikkaampana ja tietavaisempana. Osaan arvostaa ilonhetkia viela enemman kuin ennen ja tiedan viela varmemmin etta omasta itsesta on pidettava hyva huoli. Odotan normaaliarkea, mieheni hymya ja hyvaa tuulta, aamuja jolloin laitan perheelle rauhassa aamiaista, perheviikonloppuja, tyopaivia ja oman itsen hellimishetkia. Paremmat ajat koittakoot!

Niin joo.

Ihmisen kärsivällisyydellä on rajat. On kärsimättömiä, kärsivällisiä ja kärsiviä ihmisiä. Kärsiä.

Kun se aika kuukaudesta lähestyy on hauska huomata muutokset itsessä: kärsiikö kukaan muu rakkaista kanssasisaristani,erityisesti te suomisieluiset, PMS-oireista? Brasiliassa jokainen nainen tuntuu kärsivän ja jo naiseuden alkumetreillä, 20vuotias nuori neito saattaa valitella PMS-oireitaan-Halooo?

Itse muutun puolihirviöksi. Siis mieheni mielestä. Lasteni mielestä olen varmaankin pelottava ja arveluttava. Mieleni ei kestä eripuraisuutta, ei huutoa eikä riitoja. unentarve lisääntyy, ja samaan aikaan nukun huonosti. Luonto on meidän perheessä järjestänyt niin, että kun itse käyn taistoa PMS oireita vastaan, mieheni muuttuu valittajaksi ja lapset tuntuvat nahistelevan koko ajan. Mieheni valittaa jokaisesta pienimmästäkin asiasta-vaatteita lattialla (juu on sekaista), puuttuu salaatti lounaspöydästä, WC-pönttö ei vedä, laskut on maksamatta... Lapset taas saavat aikaan suuren raivokisan juurikin siitä jäätelötikusta, jolla kukaan ei ole koskaan leikkinyt, tai juurikin siitä ainoasta punaisesta pillistä(vaikka tarjolla olisi kasapäin sinisiä, keltaisia, valkoisia, vihreitä...) Ja sitten paikalle osuu vielä se maailmanvaikein vuokraisäntä tai sähkölaitoksen peruskäytöstavat unohtanut työntekijä. Huhhuh. Puhumattakaan siitä metelöivästä naapurista. Ja mouruavista kissoista. Ja huonosti ajavista kanssakuskeista. Ja hitaasta kassaneidistä. Ja valittavista asiakkaista. Huhhuh.

Kummallista kuinka kaikki ajoittuu juuri tähän naisen "parhaaseen aikaan kuusta"?

Itseäni ärsyttää kun maailma ei yhtäkkiä enää komppaakaan rytmiäni ja ympäristö lähettää epävireisiä energiasäteitä ympärilleni.

Ja pahinta on että aamulla heräät turvonneena,vaikka oletkin juonut litratolkulla vettä ja syönyt hedelmiä ja kaveri kysäisee oletko ollut ulkona edellisyönä, näytät TOOOOSSIII väsyneeltä.

Niin joo.

Onni on elää

Lauantaina koin jotain erityisen mullistavaa: mieheni, joka brasilialaisuudestaan huolimatta elää stressantuneena (ammatin varjopuolia) sai sairaskohtauksen. Ja mehän olemme nuoria!

Kaksi viimeistä viikkoa puolisoni on kulkenut apatian ja hermostuneisuuden rajamailla-johtuen selkävaivasta joka tainnutti hänet sängyn omaksi 5 viikkoa sitten. Ja tämä aika teki tehtävänsä -mieli ei enää jaksanut kestää liikkumattomuutta ja neljän seinän sisällä vankina oloa: hän sai sairaskohtauksen -kädet ja kasvot menivät tunnottomiksi, kieli alkoi valua kurkkuun ja puhe muistutti mongerrusta. Käsivarret käpertyivät rinnan ylle pakonomaisen voimakkaasti ja rintaa pakotti. LApset leikkivät kaikessa rauhassa legoilla ja nukeilla, soittaessani ambulanssia sydän tykyttäen ja hyvää energiaa miehelleni antaen.

Hetki jolloin katsoo näin suurta tapahtumaa silmästä silmään, saa kunnioittamaan elämää enemmän. Jos kulkee liian lujaa, saattaa ylittää rajansa. Kaikkea ei voi tehdä vaikka haluaisi. Kaikkeen ei pysty, vaikka pitäisi. Elämän onni on jokaisessa päivässä. Mieheni katsoessa epätoivoisesti lapsiaan keskellä sairaskohtausta ja toteavan: "mutta minähän rakastan lapsiani", samalla miettien että eihän tämä nyt näin voi päättyä.

Kunpa sitä muistaisi aina rakastaa,koskettaa, sanoa kauniita sanoja,olla kärsivällinen, välittää ja olla läsnä. Ja nauttia,iloita ja olla onnellinen. Onni ei tarvitse isoja asioita. Onni on sisällä ja elämässä itsessään. Onni on puolison halaus, kosketus. Rakkaan vartalo. Lapsen nauru. Rutistus.

Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Ja mieheni on opittava kontrolloimaan stressiä. Lapsille päivän kohokohta oli kun isi lähti ambulanssilla. Kohokohta hyvässä mielessä: se oli jotenkin supercool!

Tänään kiitän elämääni, perhettäni, ihania lapsiani, superrakkaita ystäviäni kaukana ja lähellä, kaikilla teillä on paikka elämässäni ja olette aika-ajoin mielessäni. Rakastetaan enemmän ja stressataan vähemmän.

Hiekkaakuumaameteliä

Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa. SITÄ ON KAIKKIALLA! APUUUUAAAA. Ja missä imuri? Luuta käteen ja hommiin. Joka aamu, päivä ja ilta. Vähän samaan tahtiin kuin joissakin suomitalouksissa hurisee rikkaimuri.

Hämähäkinseitit koristavat kotimme katonhelmoja, muurhaiset marssivat tietäväisesti eteenpäin raivaamallaan polulla keittiön seinillä. hyttyset(ne raitajalkaiset denguehyttyset) piilottelevat tietäväisesti pimeissä kaapinkulmissa,puhumattakaan niistä vikkelistä sarvienheiluttelijatorakoista, jotka hiipivät piiloistaan illan tullen säikyttelemään talon asukkeja.

Talven kosteus ja kuumuus saa seinät homehtumaan. Niin ja vaatteet. Kengät. Vanerilevyiset tasot. Huonekalujen siirto paljastaa yllättäviä home-esiintymiä -vaarallistako? Ei, vaan normaalia tropiikin arkea. On Valkoista, mustaa, vihreää ja harmaata homepölyä. Ja sitä mustaa homeharsoa joka muuttuu suuremmaksi kasviksi.

Naapurit puhuvat kovaa, kuuntelevat musiikkia suhteettoman lujalla, lapset juoksee miten sattuu iloisesti ja vapaasti. Tyhjällä rannalla ihmiset tulevat valtaamaan juurikin sen SINUN vieressäsi olevan paikan. Ja puhuvat iloisesti elehtien lujalla äänellä. Ruuhka-aikana supermarketissa on käytettävä kyynärpäätaktiikkaa, jottei kukaan huomaamattaan etuile. Jono kestää. Ja kestää. Ja kestää. Pankkivirkailija antaa lainanlyhennysdokumentin joka sisältää kuukausittaisen maksun, joka on suoraveloituksessa. Viikon päästä huomaan että tililtä lähteekin 200 euroa enemmän. Hups, virkailija teki pienen virheen.

On kuuma, hikoiluttaa. Aurinkokin paistaa aina niin kuumasti. Ja polttaakin. Vettäkin pitää juoda ja tankata joka tunti. Lenkille voi hipsiä vain aamulla tai illalla. Puoliltapäivin lähtee marssimaan ainoaan lomailija,joka kärsii aurinkovajeesta.

Löysin eilen kirjoituksiani tammikuulta 2007. Ja. Nauroin maha kippurassa mieheni kanssa. Vaikka hiukan nolottikin ajatusteni kulku. Vesi suorastaan tirskui silmistä lukiessani pohdintoja "mennäkkö naimisiin vai ei". En tiennyt vielä raskaudestani, mutta naimisiinmeno oli jo nostettu pöydälle. Vastassa tulisi olemaan monia asioita joita EN TULISI NIELEMÄÄN. Asioita joihin en taipuisi. Kuvailin osaani "pikkuvaimon rooliksi". Hahhhahhahhahhaaaa! Suomalainen tasa-arvokasvatti oli kiperien kysymysten äärellä.

On suorastaan hienoa huomata kuinka olen muuttunut sitten vuoden 2007. Hienoa huomata kuinka olen "relannut", vaikka olen aina luullut olevani rento ja reipas. Kuinka pikkuvaimo on löytänyt paikkansa ja onnistunut laajentamaan ajatusmaailmansa. Enää ei ole "enkoskaanenikinämilloinkaan" -ajatuksia. Kuinka suomalainen "enkoskaan" on tykästynyt metelöiviin, musiikkia rakastaviin naapureihin, vallattomina kirmaaviin lapsiin, kuumuuteen, liian lähelle tuppautuviin kanssaeläjiin ja jopa oppinut elämään byrokratian rattaiden kanssa ja käyttämään diplomatiaa. Pikkuvaimo on ottanut lukuisat hämähäkit, muurahaiset, torakat ja hyttyset ystävikseen. Kukin pysyy omilla pesillään, kunnes on aikaa siivota. Tai kärsivällisyyttä palkata joku hyönteisten häätöjoukkoihin. Hiekkakin saa kodin tuntumaan vielä enemmän rantakodilta.

Miltähän tuntuisi asua Suomessa? Kärsisin varmasti samanlaisesta, jopa pahemmasta kulttuurishokista paluumuuttajana. Ärsyttäviä asioita olisi varmasti tuplamäärä. Onneksi ystäväni on aloittanut Maahanpaluumuuttajille (hui mikä sana!) suunnatun valmennuksen, mikä helpottaisi tarvittaessa ensiaskeleita (www.naisyrittajyyskeskus.fi).

Tyydyn kuitenkin osaani vielä tässä sekamelskahulivili tropiikissa, kuuman talviauringon alla ja nautin "uudesta ulkomaalaisminästäni".

Sosiaalieroja vol.1

Jatketaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin. Listaani koristaa sana SOSIAALISET EROT. Ja siinähän sitä onkin purtavaa! Olen kasvanut maassa missä ei oikeastaan sosiaalieroja ole, jollain nousi varmaankin karvat pystyyn ja huutaa jo kovaan ääneen ettet tyttö tiedä mistä puhut! Mutta jatkan silti väitettäni ettei sosiaalieroja oikeastaan ole. No onhan siellä se akateeminen hyvinvoiva korkeakoulutettu piiri ja on ne työläispiirit,muttamutta, erot näiden luokkien välillä ovat pienet.

Elämän A ja O on koulutus. Brasiliassa valtio tarjoaa koulun jokaiselle taivaltaan aloittelevalle, mutta koulutuksen taso onkin sitten toinen asia. Maailman koululistoilta Brasilia löytyy sijalta 39,Thaimaan ja Indonesian jälkeen. Suomi löytyy ensimmäiseltä sijalta. Ja eroa on paljon. Naapurissamme asuu useita lapsia, jotka puhuvat VÄÄRIN kieltä. Kyllä väärin, sanovat sanat väärin, vanhemmat eivät osaa kirjoittaa, osaavat ehkä lukea, toinen asia ymmärtävätkö lukemansa. On vanhempia jotka antavat lapsensa jättää koulupäivän väliin, koska "tänään on vain kahden tunnin päivä" tai "tänään on perjantai". Tämän tyyppinen sosiaalinen ero oli itselleni tosi kummallista -enkä sitä ymmärtänyt millään kunnes aloin itse puhumaan sujuvaa portugalia. On paljon kansaa jotka eivä tiedä kuinka käyttää esim.puhelinluetteloa, eivät ymmärrä monimutkaisia keskusteluita ym. Onko meillä Suomessa tälläistä kansaa? Ei. Ei ole, koska kaikki saavat saman peruskoulutuksen, joka on erittän korkeaa tasoa. Tason vuoksi usein lapset laitetaan yksityiseen kouluun. Tähän huomautuksena vielä, että maasta löytyy myös valtion kouluja joissa opetuksen taso on korkea, jossa opettajat ovat omistautuneita työllensä alhaisesta palkasta huolimatta ja innostavat oppilaita hyviin suorituksiin  ja opiskelulle omistautumiseen. Tälläiset valtion koulut ovat valitettavasti enemmän poikkeus kuin sääntö.

Raha ja peruselämä. Minimipalkka on ollut vuoden alusta lähtien R$ 678, n. 272 euroa/kk. Kuulostaako huimalta? Heräsi varmaankin ajatus, no mutta siellä on kaikki niin paljon edullisempaa, eikö vain? Sukelletaanpa "edullisiin hintoihin": maitolitra 1,20 euroa, leipä 2,50euroa/kg, juusto 8 euroa/kg,
kinkku 11 euroa/kg, vesi 2,40euroa/19litraa (vesijohtovettä ei voi juoda), hyvä pihiviliha 8 euroa/kg, bensalitra 1,30 euroa. Vuokrat perusasuinalueella 200-500euroa/kk. Bussilippu(60km) 4euroa. Kaupunkilippu 90 senttiä. Hinnoitteluissa täytyy huomioida eri osavaltiot ja kaupungit, antamani hinnat ovat Recife-Porto de Galinhas akselilta.

Jos käy kurja tuuri ja joudut työttömäksi -jos et ole maksanut (tai paremminkin työnantajasi) työturvaa ja sairaskassaa, siinähän olet. Kukas sitten auttaa vuokranmaksussa? Ruuan hankinnassa? Bussilipuissa? Vaatteiden ostoissa? Omillasi olet. Jos ei ole perhettä apuna, niin se on parempi alkaa keksimään rahantekokeinoja -ei ole sosiaalitointa, ei ole Kelaa eikä minkäänlaisia valtionavustuksia syrjäytyneille. Brasiliassa ei ole varaa syrjäytyä. Se on löydettävä töitä tai lähdettävä kylille kaupustelemaan kaloja, rapuja, hummereita, omia käsitöitä, ihan mitä vain.

Jos sairastut, ja joudut hetkellisesti työkyvyttömäksi, jos et ole kuulunut sairaskassaan, niin harmi. Olet jälleen omillasi. Ei ole Kelan korvauksia, ei ole asuntotukia, sairastukia eikä mitään muutakaan tukia. Jos työkyvyttömyytesi on loppuelämän vievä siaraus, varaudu oikeustoimiin, jossa arvioidaan työkykysi moneen kertaan ja vuosien prosessiin. Niin ja JOS pääset työkyvyttömyyseläkkeelle niin palkkasi on huikeat 272euroa/kk. EI ole siis myöskään varaa sairastua.

Sairaanhoito kärsii väline-ja hoitajapulasta (niinkuin koko maailmassa) uskaltaisin kuitenkin väittää että Suomalainen mieluummin luikkii pakoon kuin jää hoidettavaksi valtion sairaalaan. Näky on järisyttävä jo sairaalaan ala-aulassa -ihmisiä makaa lattioilla odottaen vuoroaan useita tunteja. Ei siis odotella VAIN käytävilla sangyissä. Vaan LATTIOILLA, ilman sänkyä. Sairaaloiden arki on hulinaa ja tarinoita on monia. Ja monia. Ja monia. Toinen vaihtoehto on yksityissairaala, mutta sinne päästäksesi maksat huomattavasti enemmän kuin Mehiläisen poliklinikkamaksun. Ja ehkä järisyttävintä on että ilman rahaa et saa hoitoa. Voitpa kuolla sairaalaan portille, mutta jos ei ole tuohta voit unohtaa. Aika hurjaa, eikö? Nyt äitini varmaan ajattelee että olisi kyllä parempi tulla Suomeen sieltä! Heh.

Mutta. Brasiliassa on niin ihanaa! Eräs ihanainen ystäväni tässä taannoin totesi (vietettyään täällä hetken jos toisenkin eläen tätä peruselämää) että eipäs Suomessa ole kyllä köyhyydestä tietoakaan, kun vaan jaksaa kuuliaisesti täytellä papereita niin jotain pientä yllätystä aina tipahtelee tilille.

Että puuhataanpa vaan vielä päälle sitä 600 euron perustuloa jokaiselle Suomen kansalaiselle. Huhhuh sanon minä. Kuulostaa jo hiukan absurdilta.

Brassirouvan ihmeellinen tropiikki vol1.

Tein suursiivousta eräs päivä tässä taannoin ja löysin mielenkiintoisen listan mihin olin  listaillut asioita jotka herättävät ärsytystä, ihmettelyä tai hämmennystä. Ja sehän sai hymyn huulille, ottaen huomioon että lista on vuodelta 2007, jolloin otin ensi askeliani tässä "todellisessa" brassiarjessa.

Ensimmäisenä on SIIVOUS -elämme tropiikissa imurittomassa maailmassa. Lattioita lakaistaan päivittän noin tsiljoona kertaa, koska koti on täynnä hiekkaa. kun saat lakaisu-urakan valmiiksi huomaat jo uusien kiusallisten hiekanjyvien kulkeutuneen olohuoneeseesi, keittiöösi, vessaan ja joka kumman kulmaan. Ja huh, ärsyttää kävellä paljain jaloin, kun hiekka narskuu varpaissa. Ja sukatkin on liian kuumat.

Lattian pesuun ei paikalliset perusmoppeja käytä -perusmopit soveltuvat ainoastaan pikkupölyjen pyyhkimiseen. Kun siivotaan niin siivtaan sitten kunnolla: Tarvikkeiksi riittää klorittia pullo, ehkä jonkun tuoksun kera, vesisanko ja muutamia lattiapyyhkeitä/rättejä. Ja siitäpä se lotraus aloitetaan -huonekalut nostellaan mahdollisuuksen mukaan pois lattioilta ja ei muuta kun vesileikkeihin -vesiämpäristä KAADETAAN vettä lattioille j heitetään sekaan klorittia, (huom.ei sovi puulattioille), jotka ovat tietenkin laattalattioita ja sitten kovaharjaisella harjalla jokainen kulma tiukasti läpi. Sen jälkeen kyykkimään ja keräämään ylimääräinen vesi lattioilta pyyhkeillä. Ja halutessasi voit vielä pyyhkäistä lattian pyyhkeellä missä on hiukan pesutuoksua, jotta jää hyvä tuoksu. Huh miten vaivalloista, mutta tuleepa ainakin puhdasta. Vessan pesu kuuluu samaan rytmiin: vettä runsaasti ja pesuaineita runsaasti.

Toisena listaltani löytyy HOME. IIIIIIK. Hometta on joka puolella ja siitä on vaikeista vaikeinta päästä eroon -jopa jääkaapin ovi homehtuu, tai oikeastaan sen pinnalla oleva hienoinen pöly (onkos ollut talon siivooja laiska..Hmmm...). Vessasta puhumattakaan, seinät mustuvat viikossa jos ei niille näytä harjaa ja klorittia. Entäs sitten säilötyt kengät, vaatteet, liinavaatteet ihan mikä vain, KAIKKI HOMEHTUU!!! Uskomatonta.

 Veljeni  laittoi postissa rullaluistimeni, jotka olivat n.12-13vuotta varastoituina -ilman pienintäkään homeenhäivää. Talven tullen, kun saamme enemmän sateita ja ilma tipahtaa muutaman asteen (n.28) on vuorossa operaatio vaatekaappi: Kaikki vaatteet kerran kuukaudessa ulos aurinkoon päiväksi. Kenkiä myöten. Auringonsäteet "kuivattavat" homeitiöt. Jos ei auta niin pyykkirumba käyntiin. Huhhuh. Että haistappa home.

Kosteus aiheuttaa monenlaista päänvaivaa, kurkistaessani takapihalle huomaan että takapihan(itse asiassa ei niinkään takapiha, mutta pieni service-alue) seinä on täynnä sammalta, jostain tiilenvälistä kurkistaa puunalku, puhumattakaan lattian liukkaista sammaleenaluista -ei muuta kun harja käteen ja klorittia seinille ja hommiin. Kun on saanut kuurauksen valmiiksi niin kalkkimaalia seiniin -se tappaa homeitiöitä ja auttaa (hiukan) taistelussa kosteutta vastaan.

"Aina kun tulet lomalle sun laukuista tulee "ulkomaiden haju"" Heh, toisin sanoen kosteuden ja homeen haju, eikös niin? Kuinka monet kerrat olen kuullut tämän lausahduksen!

Kolmantena listaani koristaa SÄHKÖ. Muistan Antonyn ollessa pienenpieni, muutaman kk ikäinen kun yritin laittaa vauveli tissillä yövaloa päälle. Lapsi melkein lensi seinään saadessani sähköiskun. Sormeeni tuli reikä ja siitä nousi savua. Eipä kannattakaan koskea sähkölaitteisiin ilman havaianas-sandaaleita, toimivat erinomaisina eristeinä. Silitys, sähkösuihkun päällelaitto, dvd-laitteiden ronklailu kaikki vain ja ainoastaan sandaalit jalassa. Näin vältämme perussähkötapaturmat kotona. Puhumattakaan jouluvaloista -niitä käsitellessä tarvitsee jo kumihanskatkin, jos haluaa selvitä ilman "tällejä". Mitähän Suomen "sähköturvaliitto" tähän toteaisi? Pistorasioista välähtelee salamia normaaliiin tahtiin kun irroitat tai laitat pistokkeen. Kotona luovuimme sähkösuihkustä (joka siis lämmittää vettä) ja nykyään suihkustamme satelee aurinkopäivänä haaleaa vettä ja sadepäivänä vuoristopurojen virkistävää vettä. Lapsetkin ovat oppineet hienosti käymään suihkussa hyppimällä (jos vesi on hiukan liian raikasta). Jos ylitämme raikkausrajan, lämmitämme lapsille vettä kattiloissa! Hahhahhaaa, uskoisitteko?

Onnellisuushöpinöitä vol.2

Luonteessani on monia puutteita, vaikka tykkäänkin itsestäni paljon. Ajatella, oikeasti tykkään minusta! Muistan kuinka aikoinaan eräs ystäväni koulussa kysyi mitä muuttaisin jos pääsisin kauneusleikkaukseen ja arvatkaapa mitä vastasin -"Hmmm, en kyllä muuttaisi oikein mitään,olen sopiva juurikin näin." Siitäpä leimauduin ylpeäksi,vaikkei se mitään ylpeyttä ollutkaan -se oli kykyä hyväksyä omat hassut varpaat, liian kurvikas vartalo, paksut jalat, iso nenä,pieni ylähuuli, töpöt sormet ja ties mitä..

Voin paremmin koska pidän minusta. Luonteessani on ärsyttävän paljon asioita joita pitäisi korjata ja muuttaa. Pitäisi olla tiukempi ja samalla pitäisi joskus koittaa ymmärtää enemmän muita. Seuraan läheltä ihmistä joka painiskelee vaikeuksissa -elämän yleisissä vaikeuksissa, työelämän haasteissa, perheen vaatimuksissa -enkä pidä siitä että tämä ihminen muuttaa kaiken hyvinhyvin negatiiviseksi,eikä löydä enää mistään mitään iloa. Elämä on tämän tyypin mielestä yhtä kärsimystä eikä missään näy valoa. Luonteestani puuttuu täysin empatia ja sympatia tälläistä asennetta kohtaan. Koitan ajatella, mutta voi häntä, onpa sillä rankkaa, mutta tunteeni eivät suostu muuhun kuin ärsyyntymiseen. Miksi? Ärsyttää "voiminuaraukkaa"-asenne. Ja piste. Muutoin kyllä sympatia ja empatiatynnyrit suorastaan pursuavat. Vai mitä mieltä olet naisesta joka alkaa itkemään vieraan lapsen synttäreillä, ihan vain kun katselee lapsen iloa ja onnea ja miettii miltä lapsukaisesta onni tuntuu? Tai jalkapallomatsia katsellessa silmät täyttyy kyynelistä ihan vain sen vuoksi kun pelaajat pelaavat niin täysillä? Tai kyynelehtiminen lentokentällä katsellen ihmisten tapaamisia pitkän eron jälkeen. Oih ja voih. Maailmassa on niin monen monta kyynelehdittävää asiaa!

Olen kovin kiitollinen elämästä jonka olen elänyt. Kaikkine kolhuineen, vaikeuksineen,iloineen ja riemuineen. He jotka ovat läheltä seuranneet vuosien ja taas vuosien ajan elämäni kulkua tietävät että on kovia, kovempia ja vähemmänkin kovia kokemuksia. On itketty, taisteltu, ihmetelty miksi, voitettu, noustu ja tultu tähän pisteeseen. Elämänlankani on hyvin värikäs ja rikas, kaikilta elämän tunnepuolilta. Ja ehkä sen vuoksi juurikin tykkään itsestäni ja ajatuksistani.

Elämä on kuin vuoristorata, tai metsän siimeksessä kulkeva polku, tai aallon harjalla ratsastava surffari. Välillä mennään ylhääällä ja lujaa, ja yhtäkkiä suunta muuttuukin ja pudotaan alas. Se kuinka alas annat itsesi vajota. ja kuinka kauan jaksat kantaa vajoamisen viittaa harteillasi riippuu sinusta. Itse määräät elämisen tahdin ja sen valitsetko onnen vai ei-onnen. Itse voit opetella pitämään itsestäsi ja sen myötä olemaan onnellisempi.

Tämä negatiivinen ihminen, joka usein laskettaa pimeän ja raskaan varjon onneni ylle, ajattelee esiintulleiden ongelmien olevan aina jonkun muun syy. Tai sitten vajoaa itsesäälin suureen suohon: ei minusta ole mihinkään, en osaa mitään, en pysty mihinkään ja huokailee ja päästelee kiukkusavuja ulos parjaamalla itseään. Joskus lukkituu omaan omituiseen maailmaansa eikä halua tavata ketään. Se kuulostaa kauhealta. Kamalalta. Jokainen elämä pitää sisällään ongelmia, jokainen tekee virheitä ja täytyy olla armollinen itselleen. Elämä jatkuu ja itse päätät haluatko jatkaa onnellisena, virheet ja elon ongelmat hyväksyen.

Negatiivisuus vie energiaa, vie sinut syvemmälle mustaan suohon, josta on joka päivä vaikeampi nousta ylös. Onni on uniset lapset, hyväntuulinen mies, aamukahvintuoksu, puhdas vessa, kissan kiinni nappaama torakka, viileä hyvin nukuttu yö, raikas appelsiini,pihalla kasvava baoba, ahertavat lehdenleikkaajamurkut ja puhtaan pyykin tuoksu. Elämä on onni.

Ajatelmia

Nyt onkin pakko tarttua iaheeseen nimeltä yksinäisyys. Olen pohtinut usein ihmisten masennusta ja siihen johtavia syitä. Yksinäisyys on ehdottomasti suurin masennuksen aiheuttaja. Tai sanotaan yksi suurimmista aiheuttajista. Elämässäni oli kausi, vuosia takaperin, jolloin aikaa tuntui olevan liikaa.Aikaa oli niin paljon että aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja turhaksi. En tiennyt enää millä täyttää elämääni, ja tyhjyys sisälläni tuntui kasvavan ja kasvavan.

En halunnut enää tavata ihmisiä,en halunnut lähteä mihinkään, paras paikka oli löhöillä omalla kotisohvalla. Vastustin jopa niitä tärkeitä henkilöitä, joiden kanssa aina jaoin arjet ja juhlat. Ja se oli kyllä kauheakauhean synkkää ja vaikeaa aikaa. Tänä kautena luin paljon. Luin paljon ihmisen mielen liikkeistä, psykologiaa ja koitin ymmärää mitä itseni sisällä tapahtuu. Turhaan.

Kausi kesti omalla kohdallani n. vuoden. Ainakin. 3kk vietin melkeinpä kokonaan sisätiloissa, kävin ainoastaan töissä ja kuntoilemassa. Robotin lailla, päivästä toiseen, koitin vain noudattaa ennalta määrättyjä tehtäviä. Työn lisäksi olin laatinut itselleni ennalta määrätyt aikataulut, jotta mieleni pysyisi aisoissa.  Ja käskin itseni vastoin omaa tahtoani liikkeelle. Aloin pyöräilemään. Pyöräilin, pyöräilin,pyöräilin. Vailla määränpäätä ja vailla minkäänlaista mielenkiintoa mihinkään.

Eräs ystävistäni alkoi ihmettelemään, kun en enää käy vierailulla,en soita, kerro kuulumisia. Tuli eräs päivä oven taakse kysymään, mitä kuuluu ja kauhistui -silmistäni oli sammunut elon liekki. Ilo, odotus, nauru, onni, energia. Olin kiusaantunut ja tuntui pahalta. Tilanne tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Koska ei ollut yksinkertaisesti mielenkiintoa mihinkään. Ja olin yksin. Tuntui että ihmiset ympärillä elivät vain omaa elämäänsä, kukin omiin aikatauluihinsa sidottuina. Kiireisinä. Ilman mielenkiintoa mihinkään ylimääräiseen.

Onneksi tuo surullinen kausi on ohi. Pääsin kaiken yli, pakottamalla itseni uusiin kuvioihin. Pakotin itseni etsimään, ja löytämään mielenkiintoa. Pakotin itseni nauramaan ja etsimään pieniä ilon aiheita. Lumihiutaleet, kevään solisevat purot, leskenlehti, kevään tuoksu, puhelinsoitto,uudet kengät,lämmin suihku, pyörälenkki... Ei ollut helppoa ei. Mutta se on mennyttä.

Masennus vaivaa monia, liian monia. Ihmisten pitäisi soittaa useammin, välittää  enemmän. Laittaa tekstiviesti,ksysyä kuulumisia, tehdä yllätysvierailu. Nykyään maailmasta puuttuu välittäminen tai välittämistä on liian vähän ja sen vuoksi ihmiset velloo yksinäisyydessä ja masentuu. Ihmisyys tarvitsee tuekseen toisia ihmisiä. Jotta tuntee olevansa kokonainen tarvitsee toista ihmistä (en tarkoita parisuhdetta), tarvitsee korvan joka kuuntelee, oma persoonamme muotoutuu toisten ihmisten myötä.

Täällä kaukana omistani oleskelu on muokannut omaa itseäni paljon. Toki aikuistuminen on kai osa sitä muutosta, sitä vakavoituu vastuun kasvaessa. Nykyään on ohimeneviä hetkiä kun tunnen itseni "Riinaksi", len toisenlainen Riina, toisenlaisessa ympäristössä, jossa pikkuhiljaa koitan saada takaisin "sen Riinan". Vuosien saatossa hukkasin oman persoonani, hukkasin "sen" Riinan, jona kaikki, ainakin useimmat minut muistavat. Mitkä sanat kuvaisivat minua parhaiten? Arvailen muutamia -iloinen ,nauravainen, aina hyvällä tuulella, paljon ystäviä, pinkki, hauska, hulluttelija, puhuu ja tanssii paljon...

Masennusta ei ole helppo tainnuttaa, mutta älä suostu olemaan uhri. Taistele vastaan kaikin mahdollisin tavoin, etsi apua, etsi ystäviä, tarkastele itseäsi, hanki harrastuksia, älä jää yksin. Ja jokainen voisi tietenkin tehdä sen yhden puhelinsoiton tai tekstiviestin, voisi sopia treffit sen kaverin kanssa, joka on joskus mielessä, mutta, "eipä nyt vaan oo ollut aikaa soittaa". Ehkä jos tänään soitat, saat jollekulle pienellä eleellä hyvän mielen. Ihmisen onni lähtee itsestä.

Vastatuulta

Joskus elämään tulee vierailulle Herra vastatuuli. Vastatuuli puhaltaa niin kovin, että laittaa kaikki ajatukset sykkyrälle ja mielen pienelle mykkyrälle. Vastatuuli herättää huolta ja murhetta, kasapäin huolestumisia ja mustia pilviä. Minä olen ollut kaikkien vuosien aikana onnekas, vastatuulia on puhalellut, joskus voimakkaastikin, mutta aina sitä on tuulensilmästä selvitty. Ja vielä hyvillä mielin.

On ihmisiä joita suorastaan ärsyttää positiivisuus ja yleinen optimismi. ärsyttää että pystyy näkemään kurjimmassakin asiassa sen jonkun "hyvän puolen" tai "tarkoituksen". Oma elämännuorani on aina ollut optimisimi. Pienten asioiden ihastelu, elämän arkihetkistä nauttiminen, tunteilla leikittely -jopa suru ja itku saattavat joskus tuntua hyvältä. Uskomatonta. Hyvältä tuntuu tuntea.

Mietin usein ystäviäni ja heidän elämänmatkaansa. Koulukavereitani ensimmäiseltä luokalta asti, muistan monenmoisia tarinoita, hienoja ja vähemmän hienojakin. Mietin työkavereitani,opaskollegoitani ja lapsuudenystäviäni. Ja suomiperhettä.Ja brassiperhettä Jokainen on jollain lailla värittänyt elämääni, antanut uskoa kurjan hetkellä, luonut toivoa vaikeissa kysymyksissä ja valintojen äärellä. Tuonut iloa ja asennetta. Opettanut.

Kaipaan suunnattomasti ystäviäni,niitä joiden kanssa istuu tuntitolkulla ihmettelemässä ja päivittelemässä elämän kiemuroita. Joiden kanssa jaksaa juoruta ja istua aamuun saakka,vaikka olisi töihin meno. Ihmisyys vaatii ja tarvitsee tuekseen toista ihmistä. Ystävät ovat kullanarvoisia, kuuntelevat korvat ja rakkaudellinen rutistus. Niitä kaipaan. Paljon.

Elämä tuntuu hyvältä. On paljon asioita jotka voisi olla toisin. Jos oisi. Mutta tämä hetki ja vastatuuli on tehty elettäväksi. Elämä on matka, johon mahtuu ylä-ja alamäkeä, kiemuroita, kaarteita, kuoppia ja hidasteita. Ja niistä kaikista selvitään, jotenkin ja jossain vaiheessa.

Aamulla taidan pulahtaa Atlanttiin lapsien kanssa, juosta hiekalla, leikkiä ja nauttia lasten kyvystä ottaa hetkestä ilo irti. Ja unohdankin hetkeksi Herra Vastatuulen.